Ovelta ovelle saarnaaminen

VT-seura käyttää ylläolevia kahta Raamatun kohtaa tukemaan "hyvän uutisen" ovelta ovelle saarnausmenetelmäänsä. Tässä "taloksi" käännetty kreikankielinen sana voidaan kääntää myös "yksityiskodeiksi", kuten Apt. 2:46 kohdassa. Mistä eroavaisuus johtuu? Tämä riippuu kääntäjästä ja tosiasiassa molemmat käännökset ovat oikeita. Niinpä ei voida välttyä siltä, että tulkintatavan valinta on mielipidekysymys. Tämä ei sinänsä ole väärin. Sen sijaan on väärin, jos lauseelle yritetään antaa sellainen merkitys, jota sillä itseasiassa ei ole. On selvää, että apostolit ja muut varhaiskristityt vierailivat ihmisten luona heidän yksityiskodeissaan. Se, että he olisivat nykyisten Jehovan Todistajien tavoin osallistuneet talosta taloon työhön, ei missään tapauksessa olekaan enää niin selvää.

Apt. 5:42 osoittaa, että apostoli Paavali opetti ensin julkisesti temppelissä. Siellä hän olisi voinut tavata monia yksityishenkilöitä ja mahdollisesti saada heidän osoitteensa tavatakseen heitä yksityiskodeissaan. Todennäköisemmin Paavali kuitenkin kutsui näitä kiinnostusta osoittaneita henkilöitä pieniin "kotikirkkoihin", jotka kokoontuivat yksityiskodeissa. Kaikki ensimmäisen vuosisadan kristittyjen seurakunnat kokoontuivat yksityiskodeissa, pienissä perheryhmissä.

Apt. 20:20 osoittaa samanlaisen tapahtumien kulun, jossa apostoli Paavali opetti ensin julkisesti tavaten monia yksilöitä, ja opettaen heitä sitten yksityiskodeissa olevissa kirkoissa. Ajatus siitä, että mennään ylös ja alas katua tuntemattomien ihmisten koteihin käymään ja pidetään tätä pelastuksen edellytyksenä ("uhraamisen"/uskon tekoina), on selvästi kahden edellä esitetyn Raamatun kohdan väärää soveltamista. Varmastikaan hyvän uutisen saarnaaminen ei välttämättä edellytä yksityiskohtaista Raamatun oppien selittämistä, eikä Jehovan Todistajien suorittamia muodollisia talosta taloon käyntejä. Pikemminkin opettaminen tapahtui julkisesti synagogissa ja toreilla, ja yksityisesti jossakin niistä pienistä kirkoista, jotka kokoontuivat yksityiskodeissa.

Apostolien tekojen kirjan ja Paavalin kirjeiden tekstiyhteyden mukaan edellä mainitut "talosta taloon" käynnit olivat "kotikirkkoja", jossa pienemmät kristittyjen ryhmät tapasivat toisiaan yksityiskodeissa heitä johtavan "vanhimman" ohjauksessa. Tämä näyttäisi selvästi olevan tilanne ainakin Antiokian ja Efesoksen suhteen. Jamie Buckingham toteaa kirjassaan Power for Living: "Kristuksesta todistaminen on yksinkertaisesti omana itsenäsi olemista. Se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi saarnata; tai että sinun pitäisi välttämättä mennä ovelta ovelle kertomaan vieraille ihmisille Jeesuksesta. Se tarkoittaa jokapäiväistä Jeesukselle elämistä niin, että sanojesi lisäksi myös koko elämäsi heijastaa hänen elämäänsä." Toisin sanoen muita kohtaan osoittamamme armo ja rakkaus, joita osoitamme joka päivä ja jatkuvasti, merkitsevät paljon enemmän kuin ovelta ovelle saarnaamisen "uhri" (Apt. 11:26; 13:1; 14:27; 15:3,30).

Matteus 10:9-14, Markus 6:6-13 ja Luukas 10:1-12

Mitä sitten on sanottava Matt. 10:9-14 Jeesuksen apostoleilleen antamasta käskystä mennä ja saarnata ihmisten kodeissa? Tekstiyhteys osoittaa pääasiallisen painotuksen olevan majoituksen saannissa, eikä ovelta ovelle työssä. Jae 11 sanoo "...jääkää asumaan hänen luokseen lähtöönne saakka." Toisin sanoen "Kun tulette johonkin kaupunkiin tai kylään, ottakaa selvää, kuka siellä on käyntinne arvoinen, ja asukaa siinä yhdessä talossa, kunnes lähdette kaupungista ja palaatte takaisin luokseni." Luuk. 10:7 ilmaisee asian näin: "Älkää siirtykö talosta toiseen." Eli kun menet kylään, älä kulje talosta taloon, vaan etsi vieraanvarainen kotitalous ja pysy siinä talossa kunnes on aika jättää kylä ja palata takaisin Jeesuksen luo. Phillips Modern Translation kääntää tämän jakeen:

Vapaa käännös	Alkuperäinen englanninkielinen teksti
"Mihin tahansa menette, olipa se sitten kaupunkiin tai kylään, etsikää joku arvostava [ihminen], ja pysykää hänen luonaan kunnes lähdette."	"Wherever you go, whether it is into a town or a village, find out someone who is respecting, and stay with him until you leave."

Toisekseen Mark. 6:6-13 mukaan oli olemassa kolme nimenomaista tehtävää suoritettavaksi mikäli jäljiteltäisiin Jeesuksen sanoja: "...Niin opetuslapset lähtivät matkaan ja julistivat, että kaikkien tuli kääntyä. He karkottivat monta pahaa henkeä sekä voitelivat öljyllä sairaita ja paransivat heidät." Näemmekö Jehovan Todistajien "karkottavan pahoja henkiä sekä voitelevan sairaita ja parantavan heitä"? Emme näe, mutta silti he sinnikkäästi ja voimaperäisesti julistavat olevansa ainoita tosi kristittyjä seuratessaan Jeesuksen ylläolevia sanoja, ja silti soveltaen niitä yksinomaan oppiensa ovelta ovelle saarnaamistyöhön. Mihin kohtaan voidaan vetää raja oppien saarnaamisen sallimisen ja olemattoman demonien karkottamisen sekä sairaiden parantamisen välillä?

Kolmas mielenkiintoinen seikka tulee esiin niiden opetusten sisällössä, jota apostolien tuli saarnata. Saarnattava sanoma oli "taivasten valtakunta on tullut lähelle". Tuohon aikaan, joka oli ennen helluntaita vuonna 33, apostolit ja opetuslapset eivät täysin ymmärtäneet tämän sanoman merkitystä. Pian ihmiskunta sovitettaisiin Jumalan kanssa hänen poikansa veren välityksellä. Kristus saisi pian Jumalan nimen, "nimen kaikkien muiden yläpuolella" ja alkaisi "hallitsemaan kuninkaana" Jumalan "ylhäisessä asemassa", isänsä valtaistuimella. Nyt kaikilla maan ihmisillä olisi mahdollisuus tulla (hengellisiksi) juutalaisiksi ja he voisivat olla Jumalan lapsia, hänen valittunsa. Se ei ollut sanoma yksityiskohtaisista hallinnollisista järjestelyistä joskus tulevaisuudessa, vuonna 1914, jolloin Jeesus Kristus hallitsisi näkymättömänä paluuseensa asti. Ei ollut olemassa mitään mutkikkaita kysymys- ja vastaus-periaatteella toimivia Raamatun tutkisteluja eikä järjestöllisiä vaatimuksia täytettäväksi päästäkseen kasteelle. (Fil. 2)

Missä apostolit opettivat?

Entinen hallintoelimen jäsen Raymond Franz kertoo seuraavasta tapauksesta: Kun hänen sedältään Frederick Franzilta yhdessä hallintoelimen kokouksessa kysyttiin, voisiko Apt. 5:42 ja 20:20 löytyvä ilmaus "talosta taloon" varsinaisesti tarkoittaa ovelta ovelle eli yhdeltä ovelta toiselle menemistä, hän vastasi kaikella vakavuudella "Kyllä - uskon, että se voi sisältyä siihen". Sitten hän jatkoi: "Esimerkiksi, mennessään jonkun kotiin Paavali olisi saattanut mennä sisään etuovesta ja keskustelun jälkeen tulla ulos takaovesta, ja täten hän olisi mennyt ovelta ovelle."

Jos joku pitäisi Apt. 5:42 kohtaa malliesimerkkinä noudatettavaksi, niin eikö hänen pitäisi opettaa myös julkisesti temppeleissä (muiden uskontojen palvontapaikoissa)?

Missä Paavali ja muut vanhimmat opettivat ja tekivät käännynnäisiä muistiinmerkintöjen mukaan?

- Helluntaina julkisessa paikassa (Apt. 2:1-41)
- Synagogassa (Apt. 13:44-48; 17:1-4) - Joella (Apt. 16:13)
- Vankilassa (Apt. 16:23-40)
- Torilla (Apt. luvut 17:16-34)

Ei ole olemassa mitään muistiinmerkintöjä siitä, että Paavali tai kukaan toinen opetuslapsi tai apostoli olisi tehnyt käännynnäisiä saarnaamalla jollekin heidän etu- tai takaovellaan ja mennyt seuraavaan taloon saarnatakseen siellä. Sen sijaan on olemassa muistiinmerkintöjä kotikirkoista, jolloin opetusta annettiin yksityiskodeissa. Ihmisiä kutsuttiin "kokoontumaan yhteen" jonkun perheen luokse. Kaikki muut muistiinmerkinnät kertovat yksilöitten "totuuteen tulon" tapahtuneen eri tavoin, joista yksikään ei sisällä ovelta ovelle saarnaustyötä, jossa pidettäisiin tilastollisia rekistereitä "tunneista", "uusintakäynneistä", "kirjoista ja kirjasista" jne. jonkun "orjaluokan" miesten määräysten mukaan.

Ulkonainen uhrautuvaisuus vai sisäinen usko?

Ovelta ovelle saarnaamistyön ulkonaiset teot eivät ole samaa kuin sisäinen, läheinen usko Kristukseen. Kaikki kristityt tulevat olemaan "sydämestään ympärileikattuja" joilla on "laki kirjoitettuna sydämeen". He ovat hengellisiä olentoja, jotka palvovat "hengessä ja totuudessa". Heidän palvontansa on näkymätön suhde, jonka voivat nähdä ainoastaan he itse ja Kristus. He kulkevat "uskon eivätkä näkemisen" avulla, sillä heitä ei tunnisteta ovelta ovelle työn tai järjestöllisten saavutusten fyysisen näkemisen kautta.

Tietysti kristittyjen käytös voidaan nähdä fyysisesti, vaikkakin kaikki ihmiset ovat kaukana täydellisyydestä ja menevät harhaan, epäonnistuvat isossa mittakaavassa, joten edes tätä ei voida käyttää mittarina mittaamaan henkilön hengellisyyttä.

Sisäinen usko Kristukseen on vakuuttumista siitä, että saadaan se palkinto joka on luvattu ja että se toteutuu epäilyksettä, vaikkakaan sitä ei voida fyysisesti nähdä. Tällainen usko saa sitten henkilön tekemään joitakin "armollisia" ja "uhrautuvaisia" tekoja, jotka ovat yksilöllistä, luovaa ja vapaaehtoista toimintaa. Jokainen käyttää sitten yksilöllisiä, Jumalan hengeltä saamiaan "erilaisia lahjoja". Nämä työt ovat toisten nähtävissä, mutta ne ovat erilaisia jokaisella yksilöllä. Missään tapauksessa niitä ei voida käyttää henkilön hengellisyyden mittaamiseen. (Hepr. 11:1; Room. 2:28-29; Joh. 4:24; Jaak. 2)

Ulkonaiset uhraukset, joita järjestön taholta vaaditaan korkeamman hengellisen tilan ja mahdollisen valvojan viran saavuttamiseksi, johtavat lähes aina legalismiin (sääntöjen pilkuntarkka kirjaimellinen noudattaminen ilman oikeaa rakkautta tai terveen järjen käyttöä) ja haaleaan uskoon. Palvonnan kohteeksi tulee uskonto, järjestö, eikä yksinomaan Jumala. Ihmisten päättämästä "lain kirjaimesta" tulee sitten se laki, jolla on viimeinen sana kaikissa päätöksiin liittyvissä asioissa.

Lopputuloksena on joukko ihmisten sääntöjä, jossa järjestön edistämä ulkonainen uhrautuminen ovelta ovelle menetelmän kautta on selvästi muutettu mittapuuksi, jolla arvioidaan muiden hengellisyyttä ja heidän rakkauttaan Jumalaan. Kuinka ihmiset voivat tuomita toisten hengellisyyttä tällä mittapuulla? Kristillisyys on sisäinen suhde Kristukseen, joka saa henkilön rakastamaan lähimmäistään. Kuinka voimme arvioida rakkautta? Kuinka voimme tuomita toisen ihmisen osoittamaa rakkautta? Jotkut asiat ovat silmin nähtävissä, toiset eivät. Voiko mikään uskonnollinen järjestö mitata toisen ihmisen hengellisyyttä?

Osia tästä artikkelista on otettu Raymond Franzin kirjasta "In Search of Christian Freedom".

Kenttäpalveluksen kaksi puolta

Ensimmäinen puoli - Pakotettu suorittamaan

Siinä minä olin, yli-innokas todistaja, jolla oli palavan voimakas halu puhua Raamatusta ja Vartiotorniseuran ainutlaatuisista tulkinnoista julkisesti. Ajattelin Jeremiaa, jolla oli palava halu saarnaamiseen ja sanoi: "...tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa." (Jer. 20:9)

Vastuussa ollut vanhin ei pitänyt kenttäpalveluksesta, eli saarnaamisesta ovelta ovelle. Niinpä hän hidastutti muiden toimintaa ajo-ohjeillaan ja järjestelyillään, estäen heitä näin työskentelemästä.

Jos olet "tienraivaajana" ja sitoudut tekemään saarnaustyötä Vartiotorniseuran vaatimat 83 tuntia kuussa (1000 tuntia vuodessa. HUOM. Tätä vaatimusta pienennettiin 70 tuntiin/kk vuonna 1998), niin kuinka pystyt laskemaan 3 tai useampia tunteja päivässä täyttääksesi tämän kuukausittaisen vaatimuksen? (Olen tuntenut monia jotka liioittelevat tuntimääriään, jotta pysyisivät tahdissa ja näyttäisivät hengellisesti hyviltä Vartiotorniseuran silmissä.)

Joka tapauksessa joidenkin veljien täytyi puhua asiasta, jonka seurauksena tätä vanhinta ojennettiin muiden vanhinten toimesta. Asian ydin on siinä, että tätä vanhin parkaa pakotettiin Vartiotorni-järjestön ja kaikkien todistajatovereiden taholta suorittamaan tekoja. Vanhimmalla oli joitakin hienoja lahjoja, mutta valitettavasti niistä ei välitetty legalistisessa (sääntöihin perustuvassa) järjestelmässä, jossa uhraukset menivät armon edelle.

Toinen puoli - Toisten pakottaminen suorittamaan

Nuoret yli-innokkaat tienraivaajat työntävät eteenpäin meitä hengellisesti heikkoja veljiä nopealla vauhdilla ja muista piittaamattomasti. Ei se ole kokonaan heidän vikansa... arvaapa kenen se on... aivan oikein, se on "äitijärjestön", eli Vartiotorniseuran vika.

Järjestö on jatkuvasti patistamassa "tienraivausta", "tienraivausta" ... "voitko tienraivata?" ... "miten voit aloittaa tienraivauksen?" ... jne. Sanonpahan vaan, että mitä *%* on tienraivaus? Tarkoitan tosiaan sitä, että missä kohtaa Raamatussa se on? Se ei ole siellä. Israelilaisten nasiirit eivät asettaneet mitään ennakkomallia seurattavaksi. Kristuksen laki ei liity ulkonaisten tekojen tekemiseen, vaan pikemminkin sisäiseen sydämen ympärileikkaukseen ja rakkauden, armon ja oikeudenmukaisuuden osoittamiseen kaikille muille ihmisille.

Asian ydin on siinä, että Vartiotorniseura patistaa ja pakottaa ihmisiä suorittamaan tekoja, joka saa heidät omaksumaan epäkypsän, tasapainottoman innon ja johtaa toiset tuomitsevaan asenteeseen. Tämä hengellinen myrkky oli olemassa minussa itsessänikin. Kun tulin koko ajan tietoisemmaksi siitä, heräsin tajuamaan sen harhaan johdetun innon, joka on monilla kierros- ja piirivalvojilla, ja joka on havaittavissaa myös niistä kirjoituksissa, jotka tulevat suoraan Vartiotorniseuran hallintoelimeltä itseltään.

Ajan laskeminen

Voisitko kuvitella Jeesuksen Kristuksen täyttävän paperilapun jokaisen kuukauden lopussa laskeakseen niiden tuntien määrän, jotka hän saarnasi toisille? Tai hänen opetuslastensa ilmoittautuvan "tienraivaajiksi" ja sitten jättävän Jeesukselle paperilappuja, joista käy ilmi saavutetut tuntivaatimukset, niin että Jeesus voi tarkastaa ne? Päinvastoin, Jeesus tähdensi vaeltamista näkymättömän uskon mukaan, eikä näkemisen mukaan. Hän painotti "lähimmäisen rakastamista armossa, eikä teurasuhria". Tekojen suorittaminen perustui rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja armoon, eikä ankariin, yksityiskohtaisiin, suunnitelmallisesti hahmoteltuihin uhrauksiin. Apostolien pyhiin kirjoituksiin perustuva tietous oli tärkeää, mutta elämään tarvittava tieto oli Jeesuksen persoonassa, ei opeissa. Tämän tiedon omaaminen hänestä oli samaa kuin tiedon omaaminen rakkaudesta, koska "Jumala on rakkaus" ja "se joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta". (1. Joh. 5:1; 4:8; Matt. 22) Fariseuksilla oli tietoa kirjoituksista ja he suorittivat uhraustekoja oikein, mutta silti ilman rakkautta, armoa ja oikeudenmukaisuutta he olivat sokeita legalismissaan (sääntöjen noudattamisessa), hyläten Messiaan oikean merkityksen. Samoin Vartiotorniseura sokeasti laskee tuntien, levitetyn kirjallisuuden ja kokouksissa läsnäolijoiden määrää, ja seuraa tuhansia yksityiskohtaisia ihmisten tekemiä raamatullisia tulkintoja, hyläten rakkauden ja armollisuuden oikean merkityksen.

Tällaisia ajan laskennan, "osa-aikaisen tienraivauksen" ja "tienraivauksen" tekoja ei mainita missään kohtaa Raamattua, ja ne poikkeavat täysin Jeesuksen Kristuksen opetuksista. Palveluksemme Jumalalle perustuu ilmaiseen lahjaan. Teimmepä kuinka paljon tahansa uhraustekoja menemällä kenttäpalvelukseen, niin syntisinä me olemme kuitenkin Jumalan hyväksynnän ulkopuolella. Ainoastaan Jeesuksen veren kautta me tulemme Jumalalle hyväksytyiksi, riippumatta siitä saarnaammeko tunnin vai tuhat tuntia. Asian ydin on siinä, että meidän EI KOSKAAN pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, ettemme ole tehneet uhraustekoja. Pikemminkin ne ovat armon tekoja, joita Jumala tahtoo, eivät uhraustekoja. Usko häneen on se, mitä hän haluaa, eikä ovelta ovelle työssä kulutettuja tunteja. Usko on varmuutta ja luottamusta Jumalan kykyyn huolehtia ja auttaa meitä, täysin luottaen häneen ja ottaen ensimmäiset askeleet vaikka olisimmekin vielä hiukan epävarmoja. Jumala palkitsee sitten uskomme, joka miellyttää häntä paljon enemmän kuin mitkään kenttäpalvelustunnit voisivat koskaan miellyttää. Kuka tahansa joka lukee Raamattua ilman ihmistekoisia tulkintoja, voi huomata, että siellä ei tosiaankaan ole "tienraivaajia" ja "osa-aikaisia tienraivaajia", joiden täytyisi saavuttaa joku tuntivaatimus. "Tienraivaus" ei ole paljon muuta kuin lisäämistä Raamattuun jotain sellaista, mitä siellä ei ole ja näin tehden "Jumalan sanan tyhjäksi".

Uskomme kertoo meille, että vaikka vain 2 ihmistä olisi saarnaamassa koko maailmalle, voisimme turvata Jumalaan ja täysin luottaa hänen huolenpitoonsa ja tarkoitustensa toteutumiseen. Lihan sijasta Jumalan henki tekee työtään meissä, kuten Jeesus sanoi "kivien voivan huutaa" jos Jumala niin haluaisi. Kun kuningas Daavid laski miestensä lukumäärän nähdäkseen kuinka vahva armeija hänellä oli, häntä rangaistiin, koska se paljasti Daavidin luottavan lihalliseen voimaan eikä Jumalan henkeen. Sama pitää paikkansa vuosittaisesta tuntien, raamatuntutkistelujen, lehtien levittämisen ym. laskemisesta, jota Vartiotorniseura ja Jehovan Todistajat niin tarkasti seuraavat. Laskemalla ja luetteloimalla kaikki kirjapainotilat, kokoaikaiset palvelijat, raamatuntutkistelut ja kirjallisuuden levittämisen, Vartiotorniseura on laittanut luottamuksensa ja uskonsa lihalliseen voimaan eikä Jumalan henkeen. He ovat kuin muinainen Israelin kansa, joka laittoi luottamuksensa kultaan ja hopeaan eikä Jumalaan. Varmastikaan Jumala, joka "ei väheksy pientä alkua", ei tarvitse suurta uskonnollista "näkyvää järjestöä" saattaakseen työnsä päätökseen. "Ei väellä ja voimalla, vaan Jumalan hengellä" toteutetaan hänen tarkoituksensa. Toisaalta jos Jumala todella haluaisi, hän voisi pistää "kivet huutamaan", koska "vaellamme uskon, emme näkemisen, mukaan".

Lihan teot

Hengen teot

Kenttäpalvelus

"Tienraivaus"

Läsnäolo kokouksissa

Puheiden pitäminen

Jäsenten, kiinteistöjen, tuntien määrä

Näkymätön, sisäinen rakkaus Jumalaan, joka on nähtävissä rakkauden ja armon tekoina kaikkia ihmisiä kohtaan

(Rakkauden ja armon teot osoittautuvat hyväntahtoisuutena, eivät ennalta ohjelmoituna saarnaamistyönä)

Tekomme ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole rajoitettuja "uhraustekoihin" tai saarnaustyöhön, sillä pyhä palvelus Jumalalle on "armollisuutta" ja "hyvien töiden tekemistä ja jakamista toisten kanssa". Uhrautuminen saarnaustyön tekemiseen on ainoastaan osa pyhästä palveluksesta Jumalalle, eikä se ole Kristuksen tosi seuraajan pääasiallinen tunnusmerkki, jossa ajan laskemisella olisi suuri merkitys ja asema seurakunnassa määräytyisi sen mukaan, kuinka monta tuntia kuukaudessa veli käyttää saarnaamistyöhön. Tiedän henkilökohtaisesti joitakin avustavia palvelijoita, joita vanhimpien taholta kehotettiin lisäämään kuukausittaista kenttäpalvelustaan 10 tunnista 15 tuntiin, jotta heidät voitaisiin nimittää vanhimmiksi. Tosiaan, tässä unohtuu koko kristillisyyden ydin. Monia veljiä poistetaan jatkuvasti tehtävistään tuntien vähyyden vuoksi tai ahdistetaan "suureksi kuormitukseksi" asti lisäämään palvelustuntejaan.

Pyhän palveluksen Jumalalle tulisi olla sisäistä, "sydämeen kirjoitettua", eikä ulkonaista toimintojen rekisteröintiä, joka toimisi mittatikkuna hengellisten toimintojen mittauksessa. Oli sitten kyse läsnäolosta kokouksissa, suullisen osallistumisen määrästä tai saarnaamisesta toisille ihmisille, nämä asiat ovat ainoastaan ulkonaisia toimintoja, jotka eivät osoita sitä todellista sisäistä läheisyyttä joka henkilöllä joko on tai ei ole Jumalaan. Ainoa todella nähtävissä oleva osoitus tästä ovat armon ja rakkauden teot. Kenttäpalvelus on uhraamista, ei armoa. Kertomus hyvästä samarialaisesta, jolla ei ollut täsmällistä tietoa, vahvistaa tämän.

Lopputuloksena etusijan panemisesta ulkonaisiin toimintoihin, eli kovaan työskentelyyn Jumalan miellyttämiseksi, on palveluksen seuraaminen mekaanisesti lähes sekuntikello ja muistilista kädessä, varmistuen siitä, että jokainen "on tehnyt aikansa". Vasta kun tämä on tehty, voidaan tuntea mielihyvää. Kun palvelusta ei ole tehty, astuu kuvioihin syyllisyys. Jotenkin unohdetaan se asian ydin, että palvelus Jumalalle ei ole itsetarkoitus vaan keino päästä tarkoitukseen. Jumala ei halua meidän miellyttävän häntä ulkonaisella uhrautumisella ja palveluksella, pikemminkin hän haluaa sisäisen antaumuksemme, läheisyyden ja uskon häneen. Hän haluaa ihmisten sydämet eikä vain heidän aikaansa. Jos ulkonaiset toimemme auttavat meitä sisäistämään rakkauden ja uskon Jumalaan, ne ovat silloin hyödyllisiä. Mutta jos näin ei tapahdu, ne saattavat olla hyvinkin vahingollisia.

Esimerkiksi, monet nykyään korostavat avioliitossaan erilaisia ulkonaisen käytöksen malleja ja nostattavat suuria odotuksia, jotka usein johtavat pettymykseen. Varmaankaan kaikki tällaiset mallit eivät ole sinänsä huonoja, vaan monet ovat käytännöllisiä ja hyödyllisiä. Mutta todellisena kysymyksenä on sisäinen läheisyys, uskollisuus ja rakkaus. Se on sisäistä käytöstä toista kohtaan, joka pitää avioliiton koossa. Jos tämä rakkaus menetetään, niin avioliittokaan ei kestä.