JOULU-TAMMIKUU 2002-03
Syksy 2002
Karttoja alueista löytyy täältä.
Lyhyesti syksyn matkavalmisteluja. Killam-säätiö oli ilmoittanut Matille toukokuussa, että hän on saanut kaksivuotisen postdoc-apurahan Albertan yliopistoon. Netistä poimittujen ohjeiden mukaan haimme työlupaa Kanadan Lontoon-konsulaatista (Suomea lähin paikka) ja se tulikin sieltä luvatussa ajassa. Suomen konsulaatti oli hyvänä apuna. Ystävien ja sukulaisten hyvästely oli tietenkin tärkeää. Siksi järjestimme 16.11. joutsenretken vuokrabussilla Hankoon. Iloksemme peräti 43 henkilöä ahtautui mukaan. Oppaina olivat legendaariset Markku ja Janne, ja perinteiseen joutsenretkien tapaan ohjelmassa oli lajimääräveikkaus. Kolme henkilöä veikkasi oikein (51), ja Domino-keksipaketin voitti Minna Oksanen. Onnea Minnalle, ja kiitos oppaille ja osallistujille! Hurjin laji muuten oli Neljän Tuulen Tuvalla uiskennellut jääkuikka. Marraskuun lopussa konkretisoituivat tavaroiden kuljettaminen varastoon (kiitokset Kimmo Hotulainen ja sukulaiset!) sekä tärkeimpien pakkaaminen mukaan. Korkeiden rahtikulujen vuoksi tyydyimme yhteen kuutiometriin tavaraa, jonka pohjan muodostivat työ- ja lastenkirjat. Loppuosaan pakattiin vaatteita, kenkiä, juustohöyliä ym. tarpeellista. Yritimme järjestellä myös mahdollisimman paljon asuntoasioita Kanadan päässä (paikallisapu oli tarpeen, ks. myöh.) sekä vuokrasimme oman Suomi-asuntomme joulukuun alusta. Vanha kunnon "White Shark", Ford Sierra, myytiin hyvään kotiin, samoin paljon muuta tavaraa (sängyt, soittimet ym.). Matti yritti (sic!) hoitaa työasiat hyvälle mallille, loput paperipinot pakattiin konttiin. Joulukuun asuimme vanhempien nurkissa ja kävimme Kanarialla (Gomera ja Teneriffa). Ja tuon lentoharjoituksen jälkeen matkaan...
Tammikuu 2003
Tulimme Kanadaan noin 20 tunnin lennolla 27.12. 2002. Lähtö oli aamulla Helsingistä, ensimmäinen välilasku Frankfurtissa (koneen vaihto ja parin tunnin odottelu) ja toinen maahantuloprosesseineen Calgaryssa. Jouduimme heti immigranttijonon hännille, koska emme lasten kanssa päässeet kovin vauhdikkaasti ulos koneesta. Väsyneitä oltiin, ja kerrankin lasten hysteerisestä itkusta oli konkreettista hyötyä: edellämme olleet jonottajat joko polttivat kollektiivisesti päreensä tai säälivät meitä ja päästivät meidät jonon ohi. Prosessi Calgaryn immigrant officessa kesti kuitenkin niin kauan, että pääsimme jatkamaan vasta seuraavalla koneella. Onneksi viive oli vain 45 min luokkaa, sillä prof. John Spence oli vastassa Edmontonin kentällä. Pääsimme kentältä nopeasti cityyn, missä vuokraemäntämme Loretta Orlecky oli vuokra-asunnollamme odottelemassa. Vuokrasopimukseen nimi, Johnilta saatu ruoka- ja olutavustus osin käyttöön, osin kaappiin ja sitten nukkumaan...
Asunnon olimme vuokranneet kämpässä marraskuun loppuun asuneiden Roslinien (Tomas, Pia & co. - suuri kiitos!) välityksellä. Heiltä olimme myös ostaneet koti-irtaimistoa, joten talossa oli tullessamme vuode, lakanoita, pöytiä, tuoleja, telkkari, pölynimuri, puhelin sun muuta. Asunto ei siten ollut ollenkaan niin kolkko kuin etukäteen olimme mielissämme kuvitelleet. Samoin olimme ostaneet heidän autonsa, vm. 1993 Ford Escort farmarin, joka hyrähti kuukauden pihalla pönötyksen jälkeen käyntiin ensi yrittämällä. Yes!
Täällä asustavat suomalaiset ja yliopiston saman alan henkilöt osoittautuivat pian tärkeiksi. Lapset pääsivät jokasunnuntaisen Suomi-kerhon ansiosta puhumaan suomea muidenkin kuin vanhempiensa kanssa. Oli mukavaa löytää yhdestä osoitteesta monta paikallista lapsiperhettä. Lisäksi kerhossa voi vaikkapa nähdä vilaukselta jonkun kuuluisan NHL-kiekkoilijaisän. Matilla on töissä kontakteja paikallisten ja muunmaalaisten kanssa. Työhuonetoverina hänellä on amerikkalainen Tim Work, mainio vanha hippi, joka välittömästi kysyi, kiinnostaako musiikin tekeminen vielä - ja kiinnostaahan se. Soittohommat kuitenkin starttasivat tehokkaammin vasta helmikuussa. Muukin Spencen ryhmän porukka on hyvää. Matti kuuluu myös prof. Fiona Schmiegelowin ryhmään, joka ei ole huono sekään - paitsi sijainniltaan. Fionan ryhmä on kokonaisuudessaan General Services Buildingissa, Matti taas Spencen ryhmän tiloissa Earth Sciences Buildingissa. Matka rakennuksien välillä on 10 minuutin campus-hortoilu. Näyttää kuitenkin, että Matti tosiaan ihan oikeasti pääsee yhdistämään tutkimuksessa linnut ja kovakuoriaiset! Itse yliopisto vaikuttaa varsin kansainväliseltä, joskin kiinalaisten osuus on kovin korostunut. No, jos yliopiston väki on tasainen otos maailman ihmisistä, se ei kai ole ihme... Terveellistä ja monipuolista ruokaa tarjoavien opistoruokaloiden sijaan täytyy käydä sämpylä-, pizza- ja kahvinautinnoilla HUB mallissa.
Hilla aloitti koulun läheisessä Queen Alexandra Elementary Schoolissa ja tuntuu viihtyvän siellä hyvin. Koulun kasvatuskulttuuri on ollut positiivinen yllätys. Koululla on katolinen opetusohjelma ja etukäteen mieleen nousi lähinnä elokuvista tuttu katolisen sisäoppilaitoksen kurikäsite. Koulussa on kuitenkin hyvin kannustava ilmapiiri ja vanhemmat tekevät paljon vapaaehtoistyötä sekä varojen keruussa että ihan itse koululla. Oppilaita kasvatetaan aktiivisesti sosiaalisuuteen, esim. pienet eskarilaiset kyläilevät tokaluokkalaisten luokassa, jossa jokainen iso saa vieraakseen oman pienen, jolle hän saa lukea kirjaa! Niinpä myös isommat oppilaat tuntevat Hillan ja haluavat kovasti auttaa häntä kielen oppimisessa ja muussa. Isot antavat Hillalle mielellään vauhtia pulkkamäessä ja varmaan pitävät häntä jonkinlaisena maskottina. Hilla oppii englantia sana kerrallaan ja on jo rohkaistunut vähän puhumaankin kieltä ainakin kanadalaisten kanssa. Hillan suosikkipaikka on koulun leikkikenttä, jossa on paljon erilaisia laskumäkiä, tunneleita ja kiipeämishäkkyröitä. Yllättävän hyvin Hilla on selviytynyt elämänmuutoksesta, onneksi mummi, vaari, mumma ja muut soittelevat silloin tällöin ja postiakin tulee kiitettävästi. Aku Ankka on viikon kohokohtia kolahtaessaan postilaatikkoon!
Eelis viihtyy tietenkin kotona Hannan kanssa kun on niin pieni. Hän on paljon Hillaa rämäpäisempi, kiipeilee mielellään ja joutuu sitten joskus hankaliin paikkoihin, mutta ei juuri jää tuleen makaamaan vaan yrittää sinnikkäästi selviytyä pulasta itse. Uusia sanoja tulee jatkuvasti: tammikuussa ovat uusina juttuina tulleet pitemmät sanat (mm. "appelsiini") ja lyhyet lauseet ("ovi... kiinni" tai "lamppu... palaa"). Tutista ei olla vielä päästy, kun maahanmuutto varmaan oli jo sinällään kova paukku.
Tammikuun viikkojen aikana törmäilimme sitten kanadalaisen byrokratian kanssa. Monet asiat tuntuivat ja tuntuvat edelleen suoraan Neuvostoliitosta lainatuilta. Toisaalta valtion ja kaupungin virkamiesten kanssa asiat tuntuvat hoituvan paljon sujuvammin kuin yliopiston kanssa. Heti kättelyssä tarvittiin autolle vakuutus, asuntoon puhelinyhteys sekä kaikille Alberta Health Care -vakuutus. Naks-naks-naks, asiat hoituivat. Sähkösopimuksen Epcorin kanssa olimme Tomaksen avulla jotenkin onnistuneet keplottelemaan kuntoon etukäteen. Autovakuutuksen Matti kävi ottamassa Johnson Inc.:ltä, yhtiötä suositeltiin meille edukkaana ja joustavana. Tomas oli tehnyt laajan selvityksen yhtiöiden hintapolitiikasta, vakuutusyhtiöiden väliset erot vuositasolla olivat jopa tuhansia dollareita! Yliopiston hallinnolle oli täytettävä lukuisia papereita, joiden tarpeellisuudesta ei välttämättä ollenkaan kerrottu etukäteen. Killam-säätiön palkanmaksua, verotusta ja terveysvakuutusta koskeva infopaketti tuli postissa vasta tammikuun lopussa, pari päivää ennen kuin apurahan ensimmäisen erän piti tulla maksuun...
Tammikuuta hallitsi kaikenlainen muukin epätietoisuus kuin se, saammeko mitään rahaa Killam-säätiöltä edes kuun lopussa. Oli nostettava Visalla aika paljon rahaa elämistä varten, vaikka elettiin säästöpossuelämää. Autovakuutus oli maksettava vuodeksi etukäteen, koska meillä ei ollut pankkitilillemme tuolloin sekinkirjoitusoikeutta. Täällä tosiaan käytetään sekkejä! Yleisin tapa maksaa lasku on lähettää sekki postissa firmaan... Onneksi internet-asiointi ja suoraveloitus alkavat olla mahdollisia suurten firmojen kanssa. Vuokraemäntä oli aidon hämmästynyt, kun kerroimme juuri kirjoittaneemme hänelle elämämme ensimmäisen sekin. Miten ihmiset sitten maksavat vuokransa, kuului kysymys. Meidän vuokra maksetaan sekillä käytävän kaapin oven alle (!).
Matti kävi Strathconan autorekisterikeskuksessa rekisteröimässä auton, suoritti samassa paikassa autokoulun kirjallisen kokeen ja ajoi pari päivää myöhemmin inssiajon (niihinkin sai uppoamaan reilusti dollareita). Ruokaostoksia tehdessä emme heti ymmärtäneet, että taloudellisessa mielessä kannattaa nimenomaan ostaa valtavia jättipaketteja kuin sellaisia, joihin olimme Suomessa tottuneet. Real Canadian Superstore jylläsi: tästä kanadalaisten Maximarketista niitä jättipakkauksia sai. Ilmoitetuista hinnoista puuttuu kaikkialla 7 % vero, jonka kassa lisää laskuun. Miksei sitä voi sisällyttää hintaan? Kanadalaiset itsekin ihmettelevät tätä. Kaupoissa saa muutenkin olla tarkkana tarjousten ja laadun suhteen. Yleinen käytäntö ilmoittaa hintoja on "Tämän leivän normaalihinta on 2,35 dollaria. Tuplaa säästösi, osta kaksi leipää hintaan 4,70 dollaria!" Hillan koulun alkaessa meillä oli tarve herätä hieman tavallista aikaisemmin, joten Matti kävi ostamassa One dollar store'sta herätyskellon, joka pysähtyi puolenyön jälkeen eikä siis herättänyt meitä. Moista törkyä ei saisi Suomessa myydä saati antaa edes ilmaiseksi. (Voi tietysti kysyä, eivätkö kellot tosiaan yhtään kilisseet päässä, kun liikkeen nimi osui silmiin!?!) Myös ostamamme pyykkiteline lisää jännitystä elämään, se kestää lähinnä kuivien pyykkien painon ja saa tavallisen nuottitelineen tuntumaan vankalta ikiaikoja uhmaavalta hongalta...
Loppupäätelmä postdoc-aloituskustannuksista (yliopisto maksoi jalosti helmikuussa takaisin Matin lentolipun), muun tavaran rahtikuluista, erilaisista pakollisista maksuista (auton olisi tietenkin voinut jättää hankkimatta) ja alkuun suomalaisen hintatason ylittävästä ruuan hinnasta on, ettemme olisi millään selvinneet matkasta ja tammikuusta (a) ilman avokätisiä vanhempiamme, (b) vuokraamatta asuntoamme Suomessa, (c) luottokorttia ja (d) myymättä suurta osaa omaisuudestamme!
Tammikuun pääuutisia (ainakin havaituista ja ymmärretyistä) oli edmontonilaisen naiskiekkoilijan Hayley Wickenheiserin siirtyminen Suomeen Kirkkonummelle pelaamaan suomalaisen kiekkoliigan miesten divarijoukkueeseen. Edmonton Sun ym. lehdet tekivät isoja juttuja Hayleysta. Ensimmäinen niistä osui silmiimme, kun Matti oli menossa aamulla töihin ja sattui vilkaisemaan puoliksi naapurin oven alle sujautetun lehden isoa kuvaa, josta paistoi isolla "Kirkkonummen Sanomat" ja etualalla myhäili kiekkoilijoita tehdyn maalin kunniaksi. Hämmentävää havaita yllättäen jotain selvästi suomalaista... Lehdissä käytiin vakavaa keskustelua siitä, onko naisen soveliasta kiekkoilla miesten liigassa! Itse olimme innoissamme.
Toinen hauska episodi: Matti kävi Alberta Health Care centerissä rekisteröimässä meidät vakuutuksen piiriin. Virkailija oli tehokas ja hoiti hommansa hienosti. Lopuksi hän ihmetteli, miksi Matti oli kirjoittanut lomakkeelle ammatikseen Researcher, kun työluvassa luki "Occupancy: Nannies and housekeepers". Matti sanoi, että hänelle on sama kutsuuko joku häntä nimityksellä Nanny vai Doctor Koivula, mutta virkailija oli sitä mieltä, että nimike kannattaa korjata Immigration Officessa. Ei kun sinne. Jonotusta, ystävällinen virkailija. Rouva kyseli kaikkea ammattiin liittyvää ja lupasi korjata työluvan kuntoon. Hän häipyi takahuoneeseen, josta pian tuli toinenkin virkailija naureskelemaan "Nanny Koivulaa". Kolme varttia paksua ammattiluokituskirjaa selattuaan virkailijat päättivät, että Doctor Koivula ei ole ainakaan Scientist, mutta nimitetään hänet täten professoriksi! Ja sitten työlupa valmiiksi parissa minuutissa.
Ei meidän elämä täällä ollut edes tammikuussa niin synkkää kuin ehkä ylläolevasta voisi ymmärtää (ks. Havikset). Kanadalaiset ylipäätään tuntuvat positiivisilta ihmisiltä ja Edmontonissa viihtyy oikein hyvin, suuri osa asioista on melkein kuin Suomessa. Ehkä maahantuloviranomaiset ja muu byrokratia ovat Suomessa yhtä hankalia ulkomailta tullutta uupeloa kohtaan, mistä sen voi tietää? Liikenne on samantapaista, joskin kanadalaiset kunnioittavat jalankulkijoita paljon enemmän ja joissakin risteyksissä on oudoilta tuntuvia käytäntöjä. Harvat polkupyöräilijät sitä vastoin sotkevat henkensä kaupalla autojen seassa. Tim lahjoitti Matille ilmaiseksi polkupyörän, muttei siksi, ettei itse uskalla pyöräillä cityssä tai siksi, että haluaisi päästä Euroopan pellestä näppärästi eroon. Timin asunnon entinen asukas näet oli jostain syystä muutama vuosi sitten pois muutettuaan jättänyt asuntoon useita pyöriä eikä halunnut niitä takaisin...