Euroopan historian kartta on muuttunut moneen kertaan jo ajan laskumme aikana. Keskiajalta lähtien on laajoja Eurooppalaisia valtioita syntynyt ja hajononnut vahvojen hallitsijoiden kuoltua tai Euroopan ulkopuolisten kulttuurien laajentaessa aluettaan. Ottomaanien valtakunta oli ollut vielä minun kansakoulun historian kirjoissa merkittävä historiallinen uhka Eurooppaliselle kulttuurille. Meidän ihmisten historia on lyhyttä.
Suomea voidaan pitää kulttuurisesti osana Eurooppaa, vaikka olimmekin hallinnollisesti osa Venäjää sadan vuoden ajan. Tärkeä ero venäläisen ja eurooppalaisen historiallisen hallintokulttuurien välillä on hallitsijan vallalla. Venäjä oli itämaisen hallintokulttuurin alainen aina Aleksanteri Suuren aikaan asti. Venäjällä hallitsijalla oli kaikki määräysvalta koko valtakunnassa kaiken elämän ja kaikkien elämän yli. Euroopassa sen sijaan kuninkaat jakoivat valtaa myös alamaisilleen aatelistolle ja myöhemmin myös muille säädyille. Vallanjako vaihteli kuninkaiden ja vallitsevien ideologioiden mukaan, mutta samanlaista yksinvaltiutta ei Euroopassa ollut kuin Venäjän tsaareilla oli. Valta tuo mukanaan myös vastuun, joten vastuu jakautui myös Eurooppalaisessa käytännössä useammille henkilöille, kun taas Venäjällä vain tsaarilla oli vastuu huolehtia alaimaisista. Ehkä siksi Neuvostoliiton valtiojohdon autoritäärisyyskin oli mahdollista.
Euroopan Unioni laajenee vielä uusilla valtioilla. Itse toivoisin näkeväni, ennen kuin koko Euroopan Unioni hajoaa mahdottomuuteensa, että Ukraina saisi vielä paikkansa Euroopan Unionissa. Ukraina on pitkään ollut Euroopan rajalla kärsimässä sotien ja sotavoimien läpikulusta samalla tavalla kuin itäisen Suomen kunnat Ruotsin ja Venäjän välillä. Ukrainan dramaattiset vaalit vuonna 2004 ja tärkeimmän ei venäläismielisen ehdokkaan Victor Jushtshenkon myrkyttämisyritykset ovat Venäjän viimeisiä yrityksiä vielä käyttää yksinvaltiutta entisten alusmaidensa alistamiseksi. Ukraina on pitänyt oman erikoisuutensa ja pystynyt säilyttämään ja siirtämään maailmalle kulttuuristaan muutakin kuin vain bortskeittoa. Venäjällä sen sijaan on vielä pitkä matka Eurooppaan.
Kuntien tehtävät ja rakenne ovat muutosvaiheessa samalla, kun Suomen muukin hallinto on muutoksessa ja hakemassa muotoaan Suomen liityttyä Euroopan Unionin jäseneksi 1995. Samana vuonna, 1995, Suomessa tuli voimaan myös uusi kuntalaki. Erilaiset uudet aluehallinnon rakenteet ovat muuttaneet hallinnon päätöksenteko ja palveluiden tuottamisprosesseja. Jossain keskusteluissa kuntien luottamushenkilöt ovat jo huolestuneina todenneet, ettei kunnilla enää ole muuta tehtävää kuin toimia verovarojen välittämistehtävä. Tällaisia ajatuksia on erityisesti Kainuun hallintokokeilualueen kunnissa. Suomessa on 416 kuntaa, joista kaupunkeja on 113.
Kunnat ja kuntaliitot ovat tärkeä työnantaja, jonka palkkaamana työskentelee n. 422 000 henkilöä, mikä on lähes viidennes Suomen palkansaajista. Ei siis ole yhdentekevää, miten uusi Paras-hallintomalli kohtelee työntekijöitä palveluiden tuottajina. Tilaaja-tuottaja –mallia ei osata vielä toteuttaa ja teiden kunto ja sosiaalipalveluiden taso on joidenkin tarjoajien jäljiltä hävettävän huonoa. Minusta kuntien palvelut tulisi tuottaa kuntien työntekijät. Eivät yksityiset jaksa sen enempää kuin kuntien työntekijät, yritetään vain välttyä maksamasta työntekijöiden sosiaalietuja, vaikka kyllä ne kaikille kuuluvat samalla tavalla. Yksityisissä yrityksissä on paljon töissä tuntityöntekijöitä, joille ei tarvitse maksaa esim. lomakorvauksia. Luulisi meitä hävettävän.
Vaili K Jämsä