Bread From Kainuu

KAINUUN LEIPÄ

Parempi leipä kuin kulta. Petäjäinen posket punaa, ruisleipä voiman antaa. Voita vehnänen vaatii, suolavettä petäjäinen.

"Better bread than gold. Pine bread makes the cheeks rosey, rye gives strength. Butter is needed for wheat bread, saltwater for pine bread." (Pine bread is made from toasted and ground pine bark white inner layer, which saved many lives, but damages kidneys in prolonged use)

Hyrynsalmella Kaunislehdon savupirtin seinällä on sanoma entisiltä ajoilta. Kenties se tavoittaa jonkun meistä nykyajan kiireisistä ihmisistä hetkeksi pysäyttäen ja saaden ajatukset siirtymään aikoihin, jolloin karu Kainuu ja sen pienet peltotilkut eivät eläjälleen paljon antaneet, vain kovan työn ja pienen palkan, niukan jokapäiväisen leivän. Leipä oli lujassa entisaikaan Kainuussa. Se oli aina päällimmäisenä ajatuksissa. Työtä piti rukiisenkin leivän eteen tehdä ja petäjäinen oli vielä isomman vaivan takana, mutta »tuli mitä tuli, niin leipä ensimmäisenä». Herrojen vehnäsherkkuihin ei ollut aikaa eikä aihettakaan ajatuksia uhrata, sillä karun maakunnan leivän piti olla nälänpitävä: suurikokoinen, tukeva ja ravitseva. Olihan Kainuussa ollut sellainenkin aika, ettei puutteesta paljon tiedetty. Silloin olivat metsät vapaat ja kasken sai raivata koskemattomaan korpeen minne halusi.

Parhaina vuosina antoikin palomaa ruista niin paljon, että aittojen hinkalot täyttyivät yli äyräiden ja viljaa riitti Ouluun asti myytäväksi. Näiltä ajoilta on peräisin puhtaasta rukiista leivottu paksu ruispulla. Se oli todella komea, yhteen pullaleipään meni taikinaa parin kolmen kilon verran. Paulaharjun mukaan sillä oli leveyttä pari korttelia ja paksuutta puolen korttelia. Ei ollut rukiista puutetta, sillä suuren talon leipähäkissä saattoi olla kerralla kymmeniä tällaisia muhkeita reijättömiä leipiä. Mutta metsätkin ehtyivät ja kruunu kielsi kaskenpolton 1800-luvun puolivälissä. Tuli puute leivästä ja Kainuu muuttui äkkiä nälkämaaksi. Kotipelto ei paljon antanut, mitä nyt ohraa jonkin jyvän. Ruis oli hankittava Oulusta asti, mistä sitä käytiin tervalla vaihtamassa. Rukiin vähetessä pieneni myös leipä. Ruispullien rinnalla ruvettiin leipomaan puolivahvoja reikäleipiä. Niitä ei tuotu tuoreena pöytään, sillä Jumalan viljaa oli syötävä säästellen, saattoihan alati uhkaava halla tehdä siitä lopun milloin tahansa. Leipien annettiin kuivahtaa pari päivää ja pitempäänkin, jolloin ne sopivasti nijoutuivat, tulivat puolikuiviksi ja sitkeiksi; oli taloja, joissa emäntä toi leivät pöytään vasta kolmannella viikolla.

In good times, the burnt land gave so much rye that the bins overflowed and excess grain was sold in Oulu. In these times the huge bread was made from pure rye flour. It was truely beautiful, and one bread took three kilos of dough. According to Paulaharju, it was a block long and a half block wide. There was never a lack of rye flour, as a large household bread-stores always had dozens of stout holeless breads. But when the government forbade burning in the middle of 1800's, bread became scarce and Kainuu quickly became a land of hunger. The home fields did not produce enough, perhaps just a few grains of barley at best. Rye flour had to be transported in from Oulu, where it was exchanged for pine tar. (The main industry in those days, not just in Kainuu but all over Finland. Oil wells and the demise of wooden ships gradually phased the industry out, and logging / pulp & paper industries took over.)

Vanhojen ihmisten huonoilla hampailla ei tällaisen nijoutuneen leivän pureskelu käynyt päinsä. Siksipä otettiin avuksi tavallinen kimpihöylä, jolla vedeltiin leivästä lastuja. Lastut koottiin vasituiseen kangaspussiin, josta niitä oli mukava pistellä suuhun, kun mieli teki. Muori useammin leipäpussiin turvautui, ukillahan oli puukkonsa, jolla hän saattoi omiksi tarpeikseen leipää veistellä. Leipäpussilla oli kyllä muitakin käyttäjiä. Pienemmät lapset kävivät ahkeraan sitä verottamassa. Vain suurimmissa napataloissa oli kaikkina aikoina ruista niin paljon, ettei leipään tarvinnut sekoittaa ohraa eikä petäjää.

It was hard for older folk to chew on the hard, dried Finnish bread. This is where an ordinary wood plane came in handy to shave off chips. The chips were placed in a cloth bag, (kind of like rye tortilla chips) from which it was nice to have a snack whenever the mood struck. The women and children ate from the bag, but men would pull out their ever-present puukko knife and shave off pieces. Only the more wealthy homes had enough rye flour that they never had to mix in barley or pine flour (petäjää).

Muitten oli tehtävä leipänsä saatavilla olevista aineista. Kun ruis ei enää riittänyt yksistään leivän aineeksi, oli sitä jatkettava ohralla ja emännät leipoivat hapanta ohrasekaleipää. Rukiin loputtua tehtiin leipää paljaasta ohrasta. Vähäväkisen eläjän pöydässä ei hyvinäkään aikoina ollut muunlaista leipää, sillä viljan ostoon ei rahaa riittänyt. Ohra antoi leivälle oman arominsa eikä hapattaminen suinkaan pahentanut leipää, päinvastoin leipä säilyi hyvänä, sillä hapatettu ohra ei häälly. Ohran hapattaminen vaati kyllä tekijältä taitoa, muuten leivästä tuli kitkerää ja väkevää. Hapanta ohraleipää ei muuten pidetty kovin suuressa arvossa.

Everyone else had to make do with whatever was available. When rye flour began to run out, the women would add barley and make sour mixed flour bread. When the rye flour ran out, the bread was made from plain barley. Small families did not have other types of bread even in good times, since grain was too expensive to buy. Barley gave the bread a special aroma, and souring never made it worse, quite the opposite, the soured bread did not go bad as quickly. But souring barley bread required a considerable amount of skill, otherwise the bread became bitter and strong in flavour. Sour barley bread was never the bread of choice.

Mustalainenkaan ei suostunut povaamaan, jos maksuksi tarjottiin hapanta ohraleipää rukiisen sijasta. Mutta myöhemmin tuli tästäkin leivästä herkkuleipä. Kalle Juntunen Hyrynsalmelta sanoi vanhan ajan hapanta ohraleipää muistellessaan: »Sehän oli nautintoaine eikä leipä», ja ympäri Suomussalmen pitäjää retkillään kierrellyt Kiantokin huudahtaa »Porokirjassaan»: »Ja uskottekos herraslukijani, että ohramöykky ja voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat.»

Not even a gypsy would tell your fortune if you offered barley bread as payment instead of rye. But in later times, even Barley bread became special. Kalle Juntunen recalled that "It was not bread, but something special," that tasted great with slivers of butter and washed down with something good to drink.

II »HUPA HUTTU, VIEPÄ VELLI, RIESKA KAIKISTA KAVALIN : Vaikka viljaa oli ja siitä jauhojakin saatiin, ei koskaan ollut varmaa, miten pitkälle sitä riittäisi. Teit minkä teit, jokainen ateria vei osansa, sillä vilja oli ravinnon kulmakivi. Suurissa taloissa, joissa oli paljon ruokittavia, kului jauhoja ja leipää päivittäin arvaamattomat määrät. Lisäksi raskas työ ja ankara ilmasto vaativat osansa, heikoilla eväillä oli turha yrittää. Ei ole ihme, että jauhot pyrkivät aina loppumaan kesken. Tilanne oli tuttu lähes jokaiselle emännälle.

"Comical friend, takes thin porridge, flat bread trickiest of all." Even though grain was available and flour could be made, it was never certain how long it would last. Whatever you prepared, each meal took its share, since grain was the cornerstone of nutrition. A large family used an incredible amount of flour. On top of that, hard work and the cold took their share, and without good food, it was useless to even try. No wonder that the flour was always about to run out. The situation was the same for almost every housewife.

Missä hyvänsä kokoonnuttiin, vuodentulo oli yleisin keskustelunaihe. Riittäisikö vilja yli kylmimmän ajan? Huonoina viljavuosina ja tavallisinakin alkoi kevätpuolella usein nälkä kovistella. Sen varalta oli varminta pitää talossa aina petäjäjauhoja, kun kerran korpimailla elettiin. Leivän jatkoa oli jostakin saatava ja silloin kuului pettu huhmarin jyske taloistakin.

Wherever we gathered together, the topic was always what the new year would bring. Will there be enough grain over the coldest period? In poor harvest times and good, it was always best to keep some pine flour on hand, since we lived so far in the woods. It was imperative that when bread ran out, something was available to eat. In those times, the sound of pine bark pulverizing could be heard even from houses.

KUVA 4. Vilja leikattiin entisaikaan sirpillä. Viikatteen käyttöä pidettiin aluksi syntinä, se kun tuhlasi viljaa ja jätti tähkäpäitä polettaviksi. Mutta isojen talojen suurille ruispelloille eloviikate kuitenkin löysi tiensä, koska leikkuutyö sillä sujui paljon entistä tehokkaammin. Kokenut niittomies laittoi ranteidensa tueksi nahasta tai villalangasta tehdyt rannekkeet. Kovasinta eli liippaa pidettiin saappaanvarressa.

Grain was harvested with a sickle. However, it was at first considered a sin because it wasted the grain by leaving some to be trod upon. But in larger homes it found common use in the rye fields because it was efficient. A professional had a leather brace on his wrists and a whetstone on the side of his boot.

KUVA 5. Nälän varalta oli varminta pitää aina talossa pettujauhoja.

Keväämmällä kyllä taas tultiin toimeen, kun oli saatavissa tuoretta kalaa ja hyvää viiliä, vaikka leipä pöydässä olikin petäjäistä. Vanhat kertovat niistä ajoista: »Ei o]lut täällä varaa halveksia petäjäleipää niin kuin jotkut etelän ihmiset erehtyivät kertomaan ja kirjoittamaan. Olisivat tulleet tänne syksyllä eivätkä keväällä niinkuin tavallisesti kävi. Sillä syksyllä taloissa oli tarjolla herkullista potturieskaa, selvää rukiista leipää, erilaisia teoksia eli piirakoita sekä monenmoisia kukkoja.» KUVAavaa on, että petäjäinen taikina sai leipojalta saman siunauksen kuin rukiinenkin, mutta nisutaikinaa ei ollut tapana siunata.

In the springtime we could manage, because fresh fish was available, and good yogurt, even though there was pine bread on the table. We didn't have the luxury to speak badly of pine bread the way some in the south had made the mistake of speaking or writing. They should come here in the fall rather than springtime. In the fall we could offer excellent potato flatbread, pure rye bread, pies, and stuffed breads of all kinds. It was common to bless the dough for pine bread the same way as rye bread, but dough for treats never got blessed.

Vuosisadan alussa tilanne alkoi helpottua. Silloin alkoivat metsätyöt ja mökkiläisillekin avautui ainakin jonkinmoinen ansiomahdollisuus. Savottahankkeilla saatiin ostetuksi jauhosäkki ja niin pikkueläjänkin pöytään ilmestyi vihdoinkin selvää leipää, monen kohdalla ensi kertaa elämässä. Vaikeita aikoja tuli vielä 1900-luvullakin, mutta petäjän avulla selvittiin niidenkin yli nykypäivään, valkoisen leivän aikakauteen. Rukiinviljely väheni hiljalleen lähes olemattomiin. Ymmärrettävää se onkin, sillä se teetti paljon työtä, sitoi viljelysmaan pitkäksi ajaksi ja silti vaivan palkkana useimmiten oli sekä määrältään että laadultaan perin heikko sato.

Around the turn of the century, the situation began to improve. At that time, logging was begun and even for the small farmer, the possibilities began to open. With the money from logging, we could buy a sack of flour and the poorest could now afford ordinary bread, in many ways, for the first time in their lives. Although there were hard times in this century, with the help of pine flour, we got over them easily up to today, the era of white bread. Rye farming slowly died out, and no wonder, it was hard work. Also, it tied up a field for a long time and often the harvest and grain quality was poor.

EI LOPU LEIPÄ VAKASTA, KUN HERRA SIUNAA

Bread never runs out when the Lord blesses

Leivän saanti ei ollut kylväjän päätettävissä. Lujinkin uurastus oli turhaa, jos luonto ei ollut ihmisen puolella. Se sai korven asujan tuntemaan omien voimiensa mitättömyyden ja myöntämään, että jokainen jyvä oli Luojalta saatu lahja. Viljaa ja leipää kohtaan tunnettiin niin suurta arvonantoa ja kunnioitusta, että se tuli näkyviin lähes kaikkialla. Jo elonkorjuu osoitti, että käsiteltiin Jumalan viljaa. Vilja leikattiin sirpillä melkeinpä korsi kerrallaan, niin että jokainen jyvä tuli talteen. Maahan varisseet tähkäpäät koottiin tarkasti, ei pelkästään jyvien. takia vaan myös siksi, ettei Jumalan viljaa vahingossakaan olisi joutunut jalkoihin poljetuksi.

Bread was not something the sower had any control over. If nature did not help you, it was useless to even try. It got the wilderness inhabitants to appreciate the uselessness of reliance on ones own efforts and to confess that each grain was a gift from God. Grain and bread were given the highest honor and it was apparent in almost everything.

Hyrynsalmelta kerrotaan, että isäntä elopellolla näki kuinka joku leikkuuväestä astui tähkän päälle. Se järkytti häntä niin, että hän vielä pirtin kahvipöydässä istuessaan päivitteli: »No jo, kun tähkän polkivat». Leipää ei koskaan saanut panna pöydälle nurin päin. Sellainen olisi tiennyt leivän loppumista talosta. Ei leipää saanut laittaa lattiallekaan. Jos sinne leivänpalanen vahingossa putosi, se oli heti syötävä.

A story of a Hyrynslami farmer illustrates how highly grain was thought of. When a cutter stepped on some grain, he got so upset that he still muttered about them "stepping on the grain," at coffee.

And you could never put bread upside down on the table. That would have meant that bread would run out of the house. And it was never allowed on the floor either. If a piece fell on the floor, it had to be eaten immediately.

Monet emännät aloittivat leivän murtamalla siitä ensimmäisen palasen ja vasta sitten rupesivat leikkaamaan veitsellä. Jos joku iltasella aikoi aloittaa uuden leivän veitsellä leikaten, sanottiin: »Älä herätä lampaita.» Tämän sanonnan alkuperästä ei ole oikein selvää tietoa. Joidenkuiden mielestä se on pelkkä sanonta, jotkut uskovat sen liittyvän lammasonneen.

Many housewives started a new loaf by breaking the first piece. Only then was the bread cut. If someone started a new loaf in the evening by cutting it, they would say, "don't wake the sheep." The origin of this saying is not known. Some think it is just a saying, some believe it is connected with "sheep luck."

Hyrynsalmella muisteltiin, että illalla ei saanut aloittaa uutta leipää, koska »lampaat jo nukKUVAt». Arveltiin, että leivälle ahneet lampaat olisivat haistaneet sen, heränneet ja ruvenneet määkimään ja sillä tavalla vieneet talosta rauhan koko yöksi.

In Hyrynsalmi we recalled that one could not start a new loaf of bread in the evening, since "the sheep are already sleeping."

Tuore leipä syötiin aina kokonaan murtamalla. Kun tämän tavan alkuperää ja merkitystä on ihmetelty, on selitys ollut yksinkertainen: »Jeesuskin murti leivän.» Jos veitsi jäi leivän päälte, sanottiin: »Piru tulee ja viepi leipäonnen ja kasvuonnen talosta.» Niin vakavana tätä asiaa pidettiin, että piti ottaa »ennen veitsi leivän päältä kuin lapsi tulesta». Joissakin perheissä oli niin ankaraa, että jos lapsi jätti veitsen leivän päälle, se saattoi tietää selkäsaunaa.

Fresh bread was eaten completely by breaking it. When we looked for the origin of this tradition, we found that it was fairly straightforward: Jesus broke bread. If a knife was left on top of the bread, it was said that "the devil will come and take away our bread luck and harvest luck from our house." So strict was this rule that it was said: "the knife had to be taken away from top of the bread before a child out of the fire." Some families punished anyone who left the knife on the bread.

Aterialla isäntä jätti viimeisen leipäpalasen syömättä, sillä leipä ei saanut pudota pöydästä, siemen piti heittää elitää seuraavaksikin kerraksi. Aterian jälkeen kerättiin leivän muruset erityisottostuohiseen pöydältä ja hyvin tarkasti lattialta, ettei Jumalan viljan päällekään polkisi jalallaan. Tiedettiin, että »leipää ne on leivän murusetkin, voita kirposetkin». Lapsille opetettiin pienestä pitäen leivän kunnioitusta ja samalla hyvää käytöstapoja: Voileipä kädessä ei saanut lähteä juoksentelemaan vaan piti istua kiltisti penkillä ja syödä rauhassa leipä loppuun. Mitään osaa leivästä ei saanut ylenkatsoa vaan kaikki oli syötävä. Kantapala erityisen haluttu, sillä jos sen söi, niin talon ainoan sai. Palaneesta kantapalasesta sai syöjä punaiset posket.

At the table, the father left the last piece of bread, because the bread could not leave the table, seed had to be left and sown for the next time. After the meal, all the crumbs were gathered into a bark container off the table, and very carefully off the floor so that the foot should not touch God's grain. We knew that even crumbs were bread. Children were taught very young to honour bread and also good manners. It was not permitted to go running around with a piece of bread, but you had to sit nicely on your bench and finish it. No part of the bread could be wasted, but all had to be consumed. If you got the end piece, you were particularly lucky, because you got the only one in the house. If it was a little burnt, the one who ate it would get rosy cheeks.

»Suo Jumala vierasta, suo vieraan varroa»

Grant us oh God, visitors, and something to offer them

Lauantaina leivottiin pyhää varten rieskoja ja erilaisia teoksia, Kainuun piirakoita. Niitä tarvittiinkin paljon, sillä perhe olivat suuria; Parikymmenhenkinen talonväki ei ollut harvinaisuus. Vieraan varaa piti myös olla. Raskaan työviikon jälkeen oli näet tapana viettää pyhäa naapurien luona vieraillen, syöden ja juoden. Miehet kokoontuivat keskustelemaan kylän yhteisistä asioista ja toistensa vaikeuksista, emännät kerääntyivät omaan ryhmäänsä sukankutimet mukanaan asioitaan pohdiskelemaan. Viikollakin riitti kävijöitä. Piippumuorit vierailivat taloissa ahkeraan. Heillä oli tapana kokoontua jossakin talon pirtissä piisivalkean äärelle. Siellä he istuivat leipäpäivän tuoksuisessa pirtissä piippua poltellen ja omaa eläkekerhoa pitäen.

On Saturday we baked rieskas and different kinds of baked goods such as Kainuu pies. And they were in big demand, since the families were big; perhaps twenty or so people in the house at one time. After a hard week, it was a custom to visit with neighbours, eat and drink. The men would meet to discuss common business and each others problems, while the women gathered into their own group to knit socks and talk. Even during the week some old women used to visit and smoke pipes by the bread oven in the aroma of fresh baked bread in their own retirement club.

Voiliikki, voiliitti, voiliikko, liikkileipä, peukalovoileipä

Jos taloon tulija oli äiti, jolla oli lapsi mukana, ehätti emäntä tekemään pienelle kulkijalle tukevan voileivän. Tähän tervetuliaisvoileipään, voiliikkiin eli voiliikkoon, leikkasi emäntä vankan leipäviipaleen ja siveli peukalolla paksulti tuoretta voita päälle, usein suoraan kirnusta eli »kirnun kieleltä», ojensi sen pikkuvieraalle ja sanoi: »Syöhän lapsi voiliikkiä.» Vain harvat tylyn maineessa olevat emännät jättivät voiliikin tekemättä. Matkalaiset otettiin aina vastaan vieraanvaraisesti ja kaikille taloon poikkearille tarjottiin syötävää ja juotavaa, olipa mikä vuorokaudenaika hyvänsä. Kaukaa tulleiden vieraiden haluttiin viihtyvän, sillä heillä oli aina kerrottavana uutisia maailmalta ja juuri niitä haluttün kuulla. Kun vieraalta kysyttiin: »Mitä kuuluu?», sillä ei suinkaan tiedusteltu hänen vointiaan, vaan alunperin se tarkoitti: »Mitä uutta maailmalta kuuluu?»

If a guest was a mother who had a child, the hostess would make the little traveller a big butterbread. This welcoming bread was called a "voiliikki" which had a good wad of butter on top, often straight from the churn. She handed it to the child and said "Eat a voilikki child." Rarely did the woman of the house not make this welcoming gift for a child. All travellers were welcomed into the house and given food and drink, no matter what time of day or night. Those from far away were entertained especially well because they had news from the world, which is what people wanted to hear. When a visitor was asked, literally "what do you hear" - it didn't mean "how are you" as it does today, but "what news do you hear from the world."

KUVA 6. Ahneutta ei pidetty sopivana. Jos joku nälissään kävi kovin kiivaasti kiinni leivän syrjään, nuhdeltiin häntä, tosin hienovaraisesti muka leipää varoittaen : »Pidä puolesi, hyvä Jumalan vilja, syntinen on kimpussasi!»

Overzealous eating was frowned upon. If someone was too eager to eat a piece of bread, we would gently warn: "Lord's grain beware, a sinner is attacking you."

2 Kainuun leipä

Karjalaiskylissä tervetuliaistoivotukseen liitetty sanonta: »Min sanot hyvän sanoman?», »minkä hyvän uutisen tuot», ilmaisee saman asian selvemmin. Hyvä kestitys ja kohtelu saivat vieraan viihtymään. Hän saattoi tarinoida pitkät tovit kertoen maailman tapahtumista. Talonväki sai täytettä tiedonnälälleen ja sillä tavalla kunnollisen korvauksen vieraanvaraisuudestaan. Reetaemäntä Suomussalmelta on kertonut, että höylin emännän tunsi siitä, että hän nousi jopa yöllä lypsämään, kun nälkäiset uittomiehet kolkuttivat ovelle yöpuolista pyytäen. Ja sittenpä oli pöydässä tarjolla tuoretta lypsylämmintä maitoakin.

In Karelian villages they would greet guests with: "what good news do you bring?" When you treated guests well, they were happy. They would tell about all the happenings in the world and this would be sufficient payment for their welcoming. In Suomussalmi, for example, a woman might very well wake up in the middle of the night to milk the cows when hungry loggers come to the door asking for something to eat. (log drives would continue day and night in the light Finnish summer nights) So there was even fresh, warm milk to put on the table.

Ilmari Kianto muistaa monessakin yhteydessä KUVAta kotiseutuansa emäntien ja talojen vieraanvaraisuutta. »Porokirjassa» hän kertoo: »Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (-- hilikku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: »Eikö tätä tule liikaa?» Kainuulainen vieraanvaraisuus ilmeni muullakin tavalla. Kun talossa leivottiin leipää, niin hyvät naapurit lähettivät toisilleen lämpimäisleivän, puolivahvan reikäleivän, ja varsinkin uutisrieskasta maistiaisia. Näin ylläpidettiin hyvää sopua naapurusten kesken. Lämpimäisten vieminen oli niin tärkeällä sijalla, että lähitalojen leipomiset pyrittiin järjestämään eri viikonpäiville. Saatiin leipiin tervetullutta vaihtelua eivätkä leivät suotta kulkeneet ristiin. Saatuaan lämpimäisleivän emäntä mursi ensin siitä palasen ja antoi lapsille.

Ilmari Kianto remembers his home area housewives and the houses' welcome to strangers in many contexts. In his Reindeer-book he says that they could bring a guest 10 kilos of bread, 3 kilos of butter, a large barkbowl of soup, a big pile of salted fish and at least 7 liters of buttermilk, and he can eat as much as he wants, but when the person pays for the meal, she never takes any more than 23 pennies. If you give say 10 pennies extra, she will inevitably say, "isn't this too much?" The Kainuu tradition of welcoming guests was apparent in other respects as well. If a house made bread, good neighbours would send a warm bread to the neighbour, a half strength holed bread and especially a rieska (a type of flat bread). In this way, good relations were kept between neighbours. This custom was so important that baking bread had to be done on different days by people. This way bread never crossed between houses, and made the gifts that much more welcome. When the lady received the bread, she would first break a piece for the children.

Koko lämpimäisleipä syötiin murtamalla, koska uskottiin sen olevan talolle siunaukseksi. Ja tulipa taloon kuka tahansa, kun emäntä oli leipomassa« annettiin hänellekin lämpimäisleipä. Tällä tavalla saatiin leipäonni ja siunaus talossa säilymään. Samasta syystä myös annettiin kylän »kirkonmiehelle» seurakunnan yhdysmiehelle, »leipää leivottaalta, voita kirnuttaalta».

The whole "warmthbread" was eaten by breaking it, since it was believed that it was a blessing to the house. No matter who came into the house, when the woman of the house was baking, the person got a "warmthbread." In this way bread-luck and blessing was retained in that house. For the same reason, the village church staff got freshly baked bread. "Bread from the baker, butter from the churner."

Atimat

Mieluisan poikkeuksen arkiseen aherrukseen toivat atimoissa eli sukulaisvierailuilla käynnit. Vierailut tehtiin alkukesällä, heti kun toukotyöt oli tehty, ja syksyllä, kun sato oli korjattu talteen. Atimaan ei tietenkään sopinut lähteä tyhjin käsin, joten matkaan varustautuminen tiesi emännälle melkoista puuhaa. Vierailua varten piti saada parhaat eväät. Oli tehtävä lihakukkoa, erilaisia teoksia, nisua ja monta muuta lajia. Arvokkain tuliainen oli komea juustoleipä, jonka emäntä teki maidosta, leipoipa vielä aluseksi komean rieskan.

Visiting relatives brought a welcome relief from the daily grind. These visits took place in the early summer, immediately after the May labours had been completed, and in the fall after harvest. It was never seemly to go empty handed to these "Atimat" visits and this meant a considerable amount of work for the women beause she had to take along her best food. She had to make meat pies (lihakukko, or a bread crust with meat filling) various baked goods and treats of all kinds. The most prized gift was a type of cheesebread, which she made out of milk, whith a flatbread base.

Sen taikinaan hän käytti juustoleivästä jäänyttä heraa liemeksi, jolloin rieskasta tuli hyvin murea ja hyvänmakuinen. Rieska esti myös juustoleipää happanemasta matkan aikana. Juustoleipä rieskoineen kiedottiin huivin sisään ja sidottiin nyytiksi. Tällä kätevällä tavalla se saatün ehyenä perille pitkänkin taipaleen taakse. Atimataloon päästyä oli mukava ojentaa näyttävä tuliaisleipä emännälle. Sellaisenaan se pantiin pöytään. Ja Juusto leikattiin rieskan päällä paloiksi. »Ottakoahan siparetta, isä, äiti alta isoa. Syököön Pekka peältä pientä.» Sukulaisten tullessa kylään kattoi talon isäntäväki peräkamariin pöydän ja siihen pantiin parasta mitä löytyi, myös vieraiden eväitä tuotiin tarjolle. Vieraanvaraisuutta osoitettiin pöytäastioiden valinnalakin.

For the dough she used the whey left from the making of the cheesebread, which made the rieska flatbread very crumbly and tasty. The flatbread also prevented the cheesebread from going bad during the trip. The cheesebread together with its rieska were tied up in a cloth. This way, the cheesebread was transported great distances intact. Upon arrival at the "Atima house" it was nice to present the hostess with this bread-gift. It was put on the table just as it is and the cheese on top was cut into pieces. "Take the large pieces mother, father; Pekka can eat the smaller pieces off the top." Upon arrival at the family gathering, the men would set up a table in the back room, and on it was put the best the house had (which included best tablewares), plus what the guests brought.

Pyhäkylässä kerrotaan, että kun isäntä yritti kaataa kahviinsa kermaa vieraspöydän nekasta, emäntä lennähti estelemään sanoen: »Top, top, se on atime nekka.» Atimavieraat kutsuttiin peräke mariin syömään, ovi pantiin kiinni ja isäntäväki oli hiljaa pirtissä aterian aikana. Vieraat eivät omiin eväisiinsä paljo kajonneet, sillä ne oli tarkoitettu isäntë väelle. Vierailijat ja erityisesti tietenki emäntä olivat innokkaita kuulemaan, mitä mieltä isäntäväki oli heidän eväistään. Jos niitä kehuttiin ja kiiteltiin, oli kaikki mennyt kohdalleen ja emännällä hyvä mieli. Atimavierailun kohokohta oli saapumista seuranneena päivänä, jolloin vieraana oleva emäntä tarjosi kaikille omista tarpeistaan laittamansa juustokahvit. Kun avioon mennyt tytär tuli ensimmäistä kertaa käymään anoppilasta kotona, piti hänen tuoda mukanaan niin runsaat eväät, että niistä saatiin kokonaine ateria. Siinä oli kukkoja, teoksia, rieskaa, paistettua lihaa, punaista voita ja juuste leipää kahvin kanssa. Näitten voimalla vietettiin »isot atimat» nuoren vaimon ja anoppilan kunniaksi entisessä lapsuuden kodissa.

The story goes that one "man of the house" tried to pour cream for his coffee from the guest's table, the hostess would tell him not to do that as it was from the guest's table. The guests were invited to the table and the door was closed, and the host family was quiet during the meal. The guests did not eat the gift food, as this was for the house. Of course the guests were interested in finding out how the hosts liked their food gifts. If they were good, the hosts would thank the guests and advertise how good they were and that made the maker happy. The crowning moment of the visit was the following day, when the guests would make a cheese-coffee (coffee with cheesebread) When a newly married woman came to the groom's home for the first time, she had to bring enough food to make a meal. There was stuffed breads, baked goods, flatbread, roast meat, red butter (colored red from berries) and cheesebread with the coffee. With these, it was possible to have a "big Atima" for the honour of the young wife and her inlaws.

Varpajaisiin tuli koko kylä

Kylän yhteiseen elämään kuului ennenvanhaan monia merkkitapauksia. Niissäkin oli leivällä keskeinen sija. Kun jossakin talossa vietettiin uuden päärakennuksen tupaantuliaisia, kävivät kyläläiset vierailulla. Tapana oli viedä mukana rukiinen leipä, suolaa ja halko. Tällä tavalla toivotettiin uuden talon asujille leipäonnea ja lämmintä, ja usein vielä sanottiinkin: »Onnea uuteen tupaan hyvä vuosi vierahiksi koivuhalko poltettavaksi ruisleipä syötäväksi Setti isännäksi Riitu emännäksi.» Isännän ja emännän nimet mainittiin lorun lopussa. Jos ei ollut selvää leipäá vietäväksi, riitti, kun vei halon, mutta tyhjin käsin ei sopinut mennä.

The Whole village came to the housewarming

The social customs of the village used to have many noteworthy events. Even in these events bread took center stage. When a main building was built, a housewarming attended by the villagers was held. It was a custom to bring a rye bread, salt and a log. In this way, the inhabitants of the new house were wished bread-luck and warmth; and often these words "Luck for the new house, a good year as your guest, birch log for burning, rye bread for eating..." The names of host and hostess were mentioned at the end of the "loru." If someone did not have rye bread to bring, they could just bring the log, but one should never go empty-handed.

Kun lasta odoteltiin taloon syntyväksi, teki muunaisväki »lapsiakalie» omituisen eli oman leipätaikinan. Taikinasta leivottiin hienoa leipää, joka pantiin tankoon kuivumaan. Lapsen syntymäpäivänä piti leivän olla valmiiksi kuivaa. Lapsiakkaa syötettiin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen leipämaidolla ja parhaalla lampaan paistilla. Ukkojen viisautta on sanonta: »Lapsiakan maha pantiin asemilleen syöttämällä hänelle kappa perunoita, hallaviinoa ja lampaanpersauksia.» Hyvien eväiden ansiosta äidin kunto palasi nopeasti ja vauvalle herui runsaasti maitoa. Yleensäkin lapsiakka sai paljon huomiota osakseen ja kaikki toivoivat, että hän pian tulisi entiselleen. Pitkään hän sai maata, kuusi viikkoa.

If the hostess was pregnant, she would make a special bread which was put on a pole to dry. When the child was born, the bread had to be dry. The new mother was fed for two weeks after giving birth with bread-milk and the best mutton in the house. The mother recovered quickly because she was well looked after and the baby too, got lots of milk. She received a lot of attention and everyone wished her a speedy return to normal. She could rest for six weeks.

Kerrotaan, että kun nuori äiti kyllästyi makaamiseen ja yritteli jo viidennellä viikolla nousta ylös, tuli anopille hätä ja hän kiirehti sanomaan: »Meehän vielä makkoamaan, ullakat (raukeat) on silimäs». Lapsen synnyttyä pidettiin varpajaiset. Emännät tekivat varpajaisleipiä, juustoleipiä, jotka vanhan tavan mukaan oli laitettu rieskan päälle ja kiedottu huivinyyttiin.

It is said that when a young mother got tired of lying around and tried to get up and about after five weeks, the mother-in-law would inevitably say "you better go and rest some more." After the baby was born there was a party. The women would bake special breads, cheesebreads, which were according to the old customs, placed on the flatbread and wrapped in a cloth.

Varpajaisia kannettiin joka puolelta kylää, ja kun emännät raitilla tapasivat toisiaan, kyseltiin »Joko olet varpajaiskahvilla käynyt?» Varpajaistalossa tarjottiin kaikille kahvia juustoleivän, sokerikorppujen ja rinkilöiden kanssa. Jos miehille tarjottiin varpajaiskahvit, antoivat he lapselle rahaa »hampahiksi». Nisukahvin juonti liittyi kiinteästi moniin tapahtumiin. Hyvin toivottu nisukahvin tarjoaja oli keräilijämorsian. Heitä liikkui syyspuolella useitakin kylällä. On helppo kuvitella, miten mieluinen tieto keräilijämorsiamen tulosta oli vaikkapa riihiväelle, joka aamuhämäristä asti oli ollut kovassa hikisessä työssä. Varmasti siinä mieli kirkastui. Tokihan tiedettiin, että kun morsian kaasonsa kanssa tuli taloon, niin saatiin oikein kunnon kahvit. Ennen pirttiin astumistaan kysyi morsian emännältä, saisiko kahvipannua lainata. Ja jos emäntä suostui, oli se merkkinä siitä, että talosta annetaan morsiamenapua, villoja, hamppua, höyheniä ja muuta taloudessa tarpeellista. Juuri näiden antien korvaamiseksi morsian kaasoineen kahvin tarjoili ja sen kanssa erikoisen suuria nisun ja sokerin paloja. Kaikilla morsiamilla ei ollut mukanaan nisua, mutta kahvit keitettiin aina ja suuret sokuripalat kuuluivat asiaan. Nisu oli yleensä kaason leipomaa. Sen hän oli tehnyt edellisessä käyntipaikassa. Mutta kahvin kaaso paahtoi, jauhoija keitti aina paikan päällä. Sillä tavalla siitä tuli parasta mahdollista.

Housewarming gifts were brought from all over the village, and when the women met each other, they would ask if they had been to the housewarming coffee yet. In the host house the guests would have coffee with cheesebread, sugar rusks, and bagels. The men would give the children money "for their teeth." Nisu-coffee (coffee with treats) was very common. A woman who was getting married would travel around the village and make coffee for the villagers and receive gifts for her hope chest in return. They would wander around usually in September and it was a very welcome thing to have her come back with all her goodies, especially for folk who had been working all day since sunrise. This must have made their day. So when she arrived, they made a proper coffee. ("kunnon=proper; the real thing" kahvit = the coffee tradition of Finns which includes all the trimmings) Before she entered a house, she would ask the woman of the house if she could borrow the coffee pot, and if the answer was "yes," that meant that she would receive help towards her wedding from that house. She would get woolens, hemp, feathers, and other necessities. The young bride would make the coffee, offer sugar lumps and sweet bread for the house as payment for their help. Although not every bride had treats to go with the coffee, the sugar was part of the deal. The sweet bread was usually baked by the bride. These she would have baked in the previous house. She would also roast the coffee beans in the house, grind them and brew them right there. In this way, the coffee was the best possible.

Kainuun Leipä. ISBN 951-97462-2-6 1997 Myllylahti Oy

Ruokaperinne- Kainuulaisia ruoka aineita - Foods from Kainuu - in Finnish

Suomi on leipämaa - Puu-uunileipä

Leipää vatsalle

Kainuu Tar Industry 1800's

Check back for updates including more historical background and recipes.

BACK