Luonne

Päivää, nimeni on Dewi Dylan. Saa sanoa ihan vaan Dewiksi, sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat. Käyttäytymisestäni sen verran, että yleensä olen ihan kauniisti, mutta huonoina päivinä asia onkin sitten ihan eri tavalla. Huonoja päiviä on kyllä toisaalta tätä nykyä aika harvoin, kun olen päässyt EMT Adventure -nimisen kauniin tamman viereen... Hoitaessa olen kuulemma selväpäinen, mitä lie tarkoittaneekin. Ehkä ne meinaavat sillä sitä, etten riehu kovinkaan paljoa. Sellainen ei sovi arvolleni ollenkaan. Harjatessa minun on aina ihan pakko testata hoitajaa näyttelemällä hampaitani ja luimistelemalla ensi alkuun, vaikka hän olisikin vanha tuttu. Se vain on niin hauskaa saada joku kokematon ipana kauhuissaan juoksemaan karsinaltani karkuun. Jos taas touhuistani ei välitä ollenkaan, en kauaa jaksa kuluttaa turhaan energiaani ilmeisesti sekä kuuroon että sokeaan hoitajaan. Taluttaessa tykkään riehua, mutta valitettavasti ne ovat keksineet käyttää suitsia kun lähtevät taluttamaan minua vaikkapa maastoon. Tammoja nähdessäni taas aloitan hirveän shown ja yleensä saankin silloin huomiota. Satuloidessa uhkailen taas tapani mukaan, mutta en minä mitään loppujen lopuksi tee. Valitettavasti muutamat ihmiset ovat tämän keksineet ja joka ikinen kerta seison lopulta kaikki varusteet päälläni, vaikka olenkin tehnyt parhaani näyttääkseni mahdollisimman hurjalta. No sellaista se on. Ratsastaessa olen yleensä ihan yhteistyökykyinen, tosin muutamat koulujutut saavat minut välillä ärsyyntymään. Esteet ovat paljon hauskempia, koska niitä hypätessä saa... no, mennä kovaa. Koulua mentäessä siis olen useimmiten hieman laiskanpuoleinen, ei minua mitkään koulukiemurat voisi vähempää kiinnostaa. Radat tosin ovat mukavia, joissa vaihtuu tehtävä koko ajan, mutta ne ovatkin ainoa hyvä puoli kouluratsastuksessa. Esteet ovat lähellä sydäntäni, voisin hypätä niitä aina. Tai no, kyllä nyt joskus maastoonkin täytyy päästä, mutta melkein aina. On kivaa painella niin kovaa kuin pääsee ja tehdä upeita hyppyjä eriväristen esteiden ylitse. Maastossa meinaan aina unohtaa, että minun tasoiseni poni ei saa olla mikään villi pikkuvarsa joka loikkii minne sattuu ja pukittaakin välillä. Siispä yritän käyttäytyä, mutta se on välillä vaikeaa - ihanat isot ruohoniityt suorastaan kutsuvat riehumaan. Maastoesteet ovat maastossa kaikkein parhaita, on mahtavaa hyppiä suurien puunrunkojen ja kapeiden ojien yli ja näyttää vaikkapa Deep's Challengelle, että kyllä minäkin osaan hypätä vaikka vähän pienempi olenkin.
©: cirith

Sukutaulu (tuntematon)