HUHTIKUU 2003
Teimme viikon matkan British Columbiaan 9.-16.4. Tavoitteemme oli ajaa kahdessa päivässä Vancouver islandille Kalliovuorten yli, nauttia maisemista ja viettää muutama leppoisa lomapäivä. Retkemme alkoi Hillan koulun päätyttyä vähän puolen päivän jälkeen, mutta ensimmäinen matkustuspäivä toi meidät hienoisten sählinkien jälkeen vain Jasperiin, Kalliovuorten syliin. Ilta alkoi hämärtää cruisaillessamme kylällä ja etsiessämme motellia. Harhailua siivittivät wapitit, jotka laidunsivat pihanurmikoilla ja pelikentillä isohkoina laumoina. Ne ovat kuulemma etenkin kiima- ja poikasaikaan aiheuttaneet ihmisillekin vaaratilanteita, huhut kertovat jopa kuolemantapauksista innokkaiden hirvaitten töytäilyssä. Nyt kaikki sujui rauhallisesti, katselimme komeita otuksia turvallisesti autosta. Eeliskin oli niistä innoissaan, ja löydettyämme tasoamme vastaavan motellin hän toivotti hirville: "Hei hei vatiti".
Ajomatkamme Vancouver islandille kesti vielä melkein kaksi kokonaista päivää, mutta näimmepähän Kalliovuoria ja British Columbiaa. Takapenkkiläiset jaksoivat ihailtavan upeasti lähes Tofinoon asti ilman kummempia mielenosoituksia ja tunteenpurkauksia. Piirustuksia syntyi runsaasti. Erään vuoristopysähdyksen aikana Hilla huomasi retkemme ensimmäisen punarintarastaan puun oksalla ja teki heti autoon päästyään siitä upean piirustuksen. British Columbian puolella rastaat olivat huomattavan runsaita Albertaan verrattuna, kuten muukin lintuelo: muutto ja kevät olivat selvästi pidemmällä. Maisemat korkealta vuoristosta Valemountista Kamloopsiin olivat melkeinpä keskieurooppalaisia kumpuilevine viljelymaineen ja komeine "Alppeineen". Yksi silmäänpistävä piirre olivat vihreiden havumetsien lomassa näkyneet laajahkot, ruskeat metsiköt, olisivatko nämä Northern pine beetlen tuhoja?
Yövyimme 10.-11.4. välisen yön Hopessa, mistä jatkoimme hyvissä ajoin, askeettisen aamupalan jälkeen, Vancouveriin ja edelleen Horseshoe Bayn satamaan. Maisemat muuttuivat edelleen keväisemmiksi, puissa oli jo pieniä lehtiä, kukat kukkivat pientareilla ja pihoilla. Lautta lähtisi Vancouver islandille puolilta päivin, odotukset saarta kohtaan olivat kaikilla korkealla. Parin tunnin lauttamatkan jälkeen ajoimme Nanaimon kaupungin läpi ja lähdimme suuntaamaan luoteeseen, Tofinoon päin. Jos ei suoranainen järkytys, niin ainakin hienoinen yllätys oli, että päätie oli monikaistainen autobaana, liikenne nopeaa ja automäärät valtavia. Eikö paikka olekaan Pohjois-Amerikan Ahvenanmaa, hiljainen, rauhallinen ja seesteinen onnen kultala? Ajoimme lähes koko matkan vaihtelevan pituisissa jonoissa, pätkimme ajoa lyhyillä pysähdyksillä. Tie muuttui hiljalleen kapeammaksi ja mutkittelevammaksi ja liikennekin onneksi väheni kohdetta lähestyessämme. Sade sen kuin yltyi. Yksi hienoimmista paikoista koko matkallamme oli Cathedral Forest -punapuumetsä, jossa useakymmenmetriset puujättiläiset luovat uskomattoman hämyisen ja salaperäisen tunnelman. (Valitettavasti tällaiset metsät on muualta saarelta lähes hakattu.) Sadekaan ei liiemmin haitannut. Saavuimme alkuillasta Tofinon viehättävään kalastajatyyppiseen kylään ja valitsimme motellin periaatteella "näyttää rapistuneelta, sinne!" Motelli oli yksi matkamme kalleimpia, peräti 85 dollaria yö, mutta meitä ilahdutti seinällä ollut kyltti, joka paljasti normaalihinnan olevan 190 dollaria. Silkkaa säästöä siis! Motellin terassilta aukesi kaunis näkymä kalasataman yli saaristoon ja vuorille, vesialueella partioi merimetsoja, lokkeja ja vesilintuja. Pihapensaissa nyhjäsi paikallisia punavarpusia (House finch) ja iltaisin paljon kolibreja.
12.-13.4. vietimme Tofinossa. Kylä on melko pieni, mutta pikkuteitä ja omakotitaloja rakennetaan kovaa vauhtia väkivaltaisesti metsän sisään. Kalastus ei ole enää erityisen merkittävä elinkeino, joskin kylällä on jalostamo ja satamassa muutama troolari. Enemmänkin ihmiset elävät turistien rahoilla: on valassafareita, merimelontaa, karhuretkiä, vaelluksia vuorilla ja kuumilla lähteillä, vapaa-ajan kalastusta (eritoten merilohta) sekä surffausta. Kokeilimme itsekin valassafaria 13.4., jolloin veneen kapteeni kertoi kylällä käyvän vuosittain noin miljoona turistia. Arvelimme itse hänen tarkoittaneen "miljoonaa turistivuorokautta", mutta mene ja tiedä. Surffauksen viehätyksen ymmärtää, kun käy Tyynenmeren rannalla katsomassa massiivisia maininkeja. Saaria ei ole valtavan paljon, mutta ne ovat sitäkin hienompia lähes koskemattomine metsineen - sademetsineen! - ja vaikuttavine korkeuseroineen. Long Beach, noin 30 km pitkä pääosin hiekkaranta, on kokonaan suojeltu joskin ulkoilijoille vapaa vyöhyke.
Tofinon laskuvesirannalla oli runsaasti pieniä merivesilätäköitä, joissa uiskenteli hiekan värisiä, simpun näköisiä pikkukaloja, eri värisiä merivuokkoja sekä merirokkoja, leviä, pieniä kotiloita ja rapuja. Lapset tutkivat altaita innokkaasti tuntikausia. Eelis huomasi, että joidenkin kotiloiden sisällä asustikin rapu, ja muisti vielä Edmontonissakin tarkistaa lätäköitä, josko rapuja vielä näkyisi. Hilla syötti merivuokkoja kivillä ja kotiloilla, jolloin vuokot sulkivat lonkeroitaan "ruuan" ympärille. Läheisille kiville tuli poikia onkimaan, he saivat erikoisen, vähän bassia muistuttavan puolikiloisen kalan heittouistimella. Jotkut paikalliset kuljeskelivat vesirajassa kattiloiden ja ämpäreiden kanssa, mitä lienevät keränneet, simpukoita, ostereita...? Laskuveden aikaan pääsimme myös kävelemään parille lähisaarelle, ja samalla näimme tiheiden metsien sisään. Tunnelma oli tropiikkimainen, kasvillisuus tiheää ja rehevää, mutta metsän sisällä oli avoimempaa. Eelis totesi metsään päästyään: "Sisällä ollaan!"
Toisena iltana olimme lasten kanssa pihanurmikolla etsimässä etanoita ja katselemassa motellin isännän pihaan virittämää mesiruokintaa kolibreille. Kolibreja pörräsi pihapensaissa ja automaatilla lähemmäs kymmenen. Eeliskin huomasi yhden kolibrin lentävän mesiaterialle ja sanoi: "Ampiainen menee lamppuun!" Illan kruunasi valkopäämerikotkapari, jotka asettuivat motellin läheisen kelon latvaan auringon laskiessa ja saimme ihailla niitä kaukoputkella parvekkeeltamme.
Jälkimmäinen Tofino-päivä valkeni selkeänä, Matti teki aamuretken ja pakkasimme sitten tavarat autoon. Motellin pihalla kävi paikallinen perheenäiti Eeliksen ikäisine poikineen ja kertoi, että tänään olisi valassafarikin, kiinnostaako sellainen? Hetken mietittyämme päätimme käydä kylällä kyselemässä lyhyttä retkeä. Eräs safarin vetäjä lupasikin meille ihka oman retken, vaikkei pieniä lapsia normaalisti oteta mukaan ollenkaan merenkäynnin vuoksi. Puimme pelastusliivit ja kelluntahaalarit päälle ja lähdimme matkaan 9-metrisellä, puoliksi katetulla moottoriveneellä. Aallokko oli korkeaa, tuuli koveni koko ajan ja lopulta alkoi sataakin. Hilla nukahti saman tien, Eelis jaksoi valvoa Hannan sylissä. Kuvaamisesta ei tahtonut tulla mitään, eikä kiikarillakaan katsominen ollut erityisen helppoa. Näimme paikallisia lokkeja, yhden vanhan pikkukajavan, useita marmorimurreja (Marbled murrelet), kolme sarvilunnia (Rhinoceros auklet) ja toista sataa Tyynenmeren riskilää (Pigeon guillemot). Valaista ei näkynyt vilaustakaan, mutta pientä hyvitystä saimme käydessämme kuikuilemassa hyljekareilla ja luodolla, jolla köllötteli merileijonia. Paluumatkalla sisäsaaristossa näimme kolme valkopäämerikotkan pesää, yhdellä oli pari tiiviisti aloittelemassa pesintää. Satamaan päästyämme veneen kapteeni lupasi meille syksyllä ilmaisen safarin, kertoisimme vain puhelimessa olevamme "se nelihenkinen perhe Edmontonista"...
Ajoimme sateessa Tofinosta Nanaimoon, matkalla näytimme Hillallekin keijumetsän, jonka ohi hän oli menomatkalla nukkunut. Lautta olikin täynnä. Saimme ohjeeksi mennä Duke's pointiin: "ajakaa vain tuosta tuonne", mutta hetken ajettuamme tuli mieleen, että paikka ei ehkä ollutkaan aivan vieressä. Kävimme kysymässä tietä, matka ei onneksi ollut pitkä, mutta lautta lähti vasta klo 20. Olimme Vancouverissa kymmenen aikaan. Jatkoimme ajoa päästäksemme kaupungin ohi maaseudulle, mutta kantti petti lopulta ja yövyimme pienessä motellissa. Junat möykkäsivät lähistöllä läpi yön, aamulla satoi vettä ja ikkunanäkymä avautui suoraan ruosteisen peltihallin varastopihalle. Onneksi House finch ja kottaraiset jaksoivat lurista ikkunan alla.
Matkamme jatkui sadevoittoisessa säässä 14.4. kohti Kalliovuoria. Matti oli menossa seuraavaksi aamuksi Canmoreen Forest Health workshopiin, joten oli melkein välttämätöntä huristaa Canmoreen tai ainakin lähelle. Pätkimme ajoa lyhyillä tauoilla, lapset jaksoivat edelleen hienosti, samoin aikuiset. Vuoristo tuntui jälleen komealta. Toisaalta tuntui, että matkustamista oli ollut jo niin paljon, ettei maisemista enää jaksanut koko aikaa huokailla. Onneksi ehdimme suht järkevään aikaan Canmoreen, menimme tuttuun Bow Valley motelliin ja saimme (pyytämättä) peräti saman huoneenkin kuin maaliskuun alussa!
15.-16.4. Matti vietti workshopissa kuunnellen runsaasti esitelmiä Mountain pine beetlesta, onneksi ohjelmassa oli retkeilyäkin. Hanna ja lapset kävivät kuljeskelemassa metsissä sekä Banffin Kananmunasuolla. Lisäksi he kävivät haisun alkulähteellä, suon yläpuolisessa luolassa, josta purot virtaavat alas suoalueelle. Kävimme kaikki vielä 15.4. illalla kuumassa lähteessä, sen jälkeen oli ihana nukahtaa yhden päivän matkustustauon jälkeen! Hanna ja lapset jatkoivat seuraavana aamuna kohti Edmontonia, Matti jatkoi workshopia ja sen jälkeen Johnin (Spence) kanssa Jasperiin ja Hintoniin vielä päiväksi.
Huhtikuun pääuutiset ovat olleet Irakin sota, SARS ja NHL. Itse asiassa Kanada näyttää olevan yksi maailman SARS-keskuksista noin 360 tapauksellaan, 16 on kuollut sairauteen. Toronto, missä tapauksia on ollut eniten, on jo kanadalaisillakin ei-suositeltujen kohteiden listalla. Kiinalaisilla kauppiailla ja muillakin menee jo Edmontonissakin huonosti, asiakaskatoa on paljon, vaikka täällä on ollut tähän mennessä vain muutama "epäilty" tapaus. Hengitysmaskeja ei sentään vielä ole katukuvassa näkynyt. Saapa nähdä, millaiseen karanteeniin joudumme palatessamme joskus takaisin Suomeen (kop kop)! Väkisinkin olemme jo tarkkailleet omia flunssamaisia oireitamme, onneksi ihan kaikki ei ole täsmännyt... West Nile viruksesta ei oikein kukaan jaksa olla huolissaan, kaiketi täällä odotellaan, että varikset ja närhet alkavat putoilla puista ja vasta sitten mahdollisesti ryhdytään toimiin. Entä jääkiekko! Meneillään on kai jotkut MM-kisat tai vastaavat jossakin, mutta urheiluohjelmat ja lehtijutut käsittelevät vain NHL:n loppupelejä. Edmontonilaisillehan kiekkokausi on jo ohi. Kiekon ohella curling tuntuu olevan suosittua. Matilta on jo pariinkin otteeseen kysytty, osaako hän pelata curlingia, wannabe-talkkareiden leipälajia. Hän on vastannut olevansa kiinnostunut kokeilemaan, saa nähdä toteutuuko...
Lasten viimeaikaisia sanontoja. Hilla on innostunut kyselemään, miten esineitä valmistetaan: "Isi... miten talo/kuulakärkikynä/kirja/huilu tehdään?" Lisäksi hän pari päivää sitten ihmetteli, miksi Edmontonissakin on motelleja. Kun Hanna yritti selittää, Hilla jatkoi: "Mutta miksi kukaan haluaisi tulla tänne lomalle, kun täällä ei ole koskaan rauhallista paitsi joskus?" Samoin häntä kiinnostaa kovasti, mitä esineiden tai eläinten sisällä on. Hillan englannin opettelu etenee suunnilleen samaa tahtia kuin Eelis oppii suomea: molemmilta tulee tarvittaessa (ja muutenkin) lyhyitä lauseita uudella kielellä. Eelis laulaa mielellään - lähes nuotilleen - ja pulisee innokkaasti kaikenlaista. Viikko sitten kylvystä tultuaan hän huomasi kuvansa peilistä ja totesi: "Vauvamies!" Eeliksen sanontoja viime päiviltä: "Kulta pieni tulee syliin", ja jos hän haluaa jotain hän kysyy hienosti "Otaksä palaa/Bauniissia (Brownies)/kookekan". Usein kuulee myös "Isi menee töihin" ja "Isi painaa töitä" (painaminen liittyy tässä tietokoneen nappuloiden painamiseen). Eeliksen pisimmät lauseet käsittävät nyt 4-5 sanaa, kuten leikkipuistossa kuultu "Tule Hilla mukaan keinumaan!"
Loppukuusta alkoi taas tulla muistutuksia siitä, että Kanadan byrokratia on jotain aivan toista kuin vaikkapa Suomessa. Yliopistolle perustettu, ideana kaunis Postdoctoral office haluaa Matin tutkintotodistuksista, CV:stä ym. papereista omat kopionsa - kysyisivät seinän takana olevasta apurahatoimistosta! - sekä virallisen, hankalasti täytettävän ilmoittautumislomakkeen. Matti sai parin kuukauden odottelun ja valituksien jälkeen paikallisen sosiaaliturvatunnuksen, yliopiston uhkaillessa koko ajan sadan dollarin kuukausisanktioilla jos numeroa ei ala kuulua. Palkkatoimistolle ei kuitenkaan riittänyt, että Matti ilmoitti heille s-postitse tunnuksensa, vaan he halusivat oikein valokopion tuosta kortista. Mitä varten, ehkä ulkomaan oudot eläjät huijaavat kun vain silmä välttää ja käyttävät viattomien kanadalaisten tunnuksia väärin? No, varmaan joku konttoristi tuntee itsensä tarpeelliseksi, kun saa postia...
Pääasiahan kuitenkin on, että viihtyy. Matti on saamaisillaan House Riverin kuloalueella maastotyöt käyntiin, maastoa haravoi jo pari ryhmää ja koealueet tuntuvat löytyvän pitkän takkuamisen jälkeen. Vaikeuksia tässä tosin edelleen on, alueelta on erityisen vaikea löytää yhtä 625 hehtaarin ruutua, jossa olisi paljon hakkuukelpoista puustoa mutta josta olisi hakattu vain 5-10 prosenttia. (Kyllä, alkuperäisistä 5 x 5 km ruuduista luovuttiin, koska sopivia oli enää mahdotonta löytää tiiviiden hakkuiden vuoksi.) Tulevan kesän näytteenotto käsittää 1800 kuoppapyydystä, 400 ikkunapyydystä, tikka- ja lahopuuinventoinnit sekä tiiviin yhteistyön kasvillisuustutkijoiden kanssa. Maastossa häärii 6-7 henkilöä pelkästään keräämässä Matille aineistoa - käsittämättömän kuuloista Suomen köyhäilyyn tottuneelle, ja edelleen vaikea sulattaa ja uskoa todeksi. Datasta siis ei tule olemaan puutetta. Ideana on tutkia eri tarkastelumittakaavoissa metsäpalon jälkeisten hakkuiden ekologisia vaikutuksia. Työt ovat aika hektisessä vaiheessa, ja muitakin vaatimattomampia virityksiä on kehitteillä - ehtisi vain tekemään...!
Hanna käy laulamassa kuorossa viikoittain, kuorolla pukkaa myös keikkaa, kuten pari iltaa sitten Suomi-seuran vappujuhlassa. Matti ja lapset olivat tuolloin kyläilemässä Greg Pohlin (Forest Servicen entomologi) luona, ja Hilla sai Ameliesta uuden ystävän, vaikka pientä kielimuurin poikasta olikin. Greg lainasi Matille toukokuuksi rumpujaan, jotta hän saisi omat soittohommat (countrya, folkia, free jazzia) käyntiin ja ehtisi haeskelemaan soittimia kirppiksiltä ja paikallisesta "keltaisesta pörssistä". Orkesterissa on taitava "kelttiläis"viulisti Colin Bergeron (Spence Labin jatko-opiskelija), Tim (Matin työhuonetoveri) soittaa kitaraa ja basistina on Forest Servicen virkamies Tim Williamson. Vapaa-ajan ongelmiakaan ei siis ole!