Herodotos: Historiateos

Herodotoksen Historiateoksen lukematta jättänyt ei voi ymmärtää sen ominaislaatua ja yleistä merkitystä. Vain tarttumalla kirjaan on mahdollista löytää kirjan paikka länsimaisen ihmisen kokemusmaailmassa.

Historiateos ei ole pelkkä huvittava jäämistö, vaan sillä on tarjota näkökulma nykylukijallekin. Herodotoksen teos osoittaa, kuinka paljon kolmatta vuosituhatta myöhemmin elävä ihminen kokee samoja asioita kuin historiankirjoituksen isä.

Korkeakulttuurin peruskivenä ja innoituksen lähteenä Historiateos on ohittamaton, mutta laajentamalla lukijan mieltä se myös pienentää maailmaa.

Jonkin verran historiaan perehtynyt, ensi kertaa kirjaa lukeva taas hämmästyy sitä, että kirja on juuri sitä mitä on sanottu, puolueeton ja jopa kriittinen. Se yllättää siksi, että asioihin perehtynyt tuntee huonon maineen, joka on annettu länsimaiselle historialle ja sen kirjoittajille.

Lukijan ei tarvitse missään vaiheessa tuntea vastenmielisyyttä siitä syystä, että kirjoittaja selvästi manipuloisi totuutta ja asettaisi tarkoitushakuisia vastakkaisuuksia barbaarien ja helleenien välille.

Se ennakkoluulojen kokoelma, jonka Herodotos ehkä omaa, on hänellä pelkästään vilpittömässä käytössä. Kirjaa läpi käydessä lukija huomaa, että Herodotos odottaa lukijan olevan joko helleeni tai helleenit tunteva. Sitä suuremmalla syyllä on hämmästyttävä sitä kiihkottomuutta, jolla Herodotos asiansa esittää.

Kuten Edward Rein alkupuheessaan mainitsee, ei tällainen omalle yleisölle vihollisesta hyvää puhuminen ole tavallista, vaan se on rohkea teko. Kirjan piikit tuntuvatkin monesti kohdistuvan nimenomaan helleeneihin.

Herodotoksen kuva maanmiehistään ei aina ole kovinkaan ihanteellinen. Kreikkalaisiin mahtuu valehtelijoita, pelkureita ja tekopyhiä vaikka millä mitoin. Joukko on riitaisa ja epäfunktionaalinenkin.

Tässä suhteessa kreikkalaisilla on tosin taakkanaan näkökulma; Herodotos ei juuri painota Persian sisäisten kansojen keskinäistä eripuraa. Se selittyy toki myös paitsi oletetulla yleisöllä, myös sillä, että kirjan perusidea on kuvata itsevaltiuden ja kansanvallan, paremminkin demokratian, vastakkaisuutta. Mikä itsevaltius se sellainen olisi, joka ei omiaan pitäisi kurissa? Kaikkea, mitä Herodotos Persian oloista tietää, ei kirjassa varmaankaan ole lausuttu.

Herodotos ei jaottele katkeruuden ja vihan kohteita niinkään kulttuurien kuin kokemusten pohjalta. Kuten Reinkin huomauttaa, oli Herodotokselle kaikkein vastenmielisintä puhua Themistokleesta, jonka kuvaus on esimerkki paitsi kaksikon välisistä ristiriidoista, myös siitä, että Herodotos kaikesta huolimatta nousi kaiken tämän yläpuolelle tunnustamalla Themistokleen tietyt ansiot.

Herodotoksen eettisistä käsityksistä

Onko Historiateoksessa sivuakaan, jossa ei tekisi työtään kaitselmus tai sallimus, jumala tai jokin jumala erityisesti, tai jossa ei olisi enteitä tai oraakkelin sanoja. Herodotoksen maailmankuva on kiehtova siksi, että hän on toisaalta hyvinkin herkkäuskoinen, toisaalta taas hänellä tuntuu olevan aivan aikaansa sopimattomat käsitykset jumaluudesta ja korkeista voimista. Hän käy rohkeasti tässä kohdin jopa Homeroksen todisteita vastaan.

En tiedä millainen oli Herodotoksen aikanaan näistä mielipiteistä saama kohtelu, mutta arvatenkin se ei ole ollut kiihkoton.

Herodotos antaa hämmentävän monipuolisia, jossakin määrin jopa moderneja lausumia jumalista ja uskonnoista. Alkupuolella hän julistaa, ettei "inhimillinen onni ole pysyväinen." Se on nykyajan agnostikollekin kiihkoton lause. Mutta jo seuraavalla sivulla inhimillisellä onnella tuntuu olevan lähde: "sallimus oli näet määrännyt", Herodotos kirjoittaa. Vihkilahjojen ja oraakkelin lausumien virran katkaisee aina välillä jokin hätkähdyttävä huomio.

Kroisos nuhtelee jumalaa (Herodotos ei sano mitä). Suoraan ei Herodotos Kroisoksen kirousta teilaa, mutta jo parin sivun päästä hän muistaa mainita, että "sallimus on vahvempi kuin jumala" ja kosto ulottuu monen polven päähän, ja koston Kroisos sai. Silti on taas seuraavalla sivulla tarkasti mainittava vihkilahjat, vaikka sallimus olisikin kaikkien jumalien yläpuolella. Herodotoksen mielenliikkeistä on siis hankala saada selkoa.

Herodotos ilmaisee näkemyksensä kaitselmuksesta. Lause alkaa "nähtävästi on jumalainen kaitselmus viisaana, niin kuin se onkin." Mitä tästä rivistä sanoi Hitler, jonka kaitselmus ei välttämättä ollut viisas, vaan voimakas.

Herodotos jaksaa luetella enteitä enteiden perään, ja tuntuu uskovan mitä tahansa kunhan se on mainittu enteeksi. Tässä kohdin tieteenharjoittajan mieli jää sivuun. Kateelliset jumalat tuntuvat myös aikaansaavan tuhoa, eli loistoon nousseiden tuhoutuminen ei aina ole yleisen sallimuksen aikaan saamaa. Sallimus kun kuitenkin nostaa ihmisiä ansioidensa perusteella jalustalle, ja vetää näiden jälkeläisetkin virheistä tileille, miksi silloin olisi kateellisilla jumalilla sanottavaa?

Herodotoksen usko on monimutkaista. Etiikka muuten on hieman suoraviivaisempaa, mutta monet kauhistuttavat teot tuntuvat järjellinen syy monesti pyhittävän. Monet jopa kreikkalaista kansoista tuntuvat elävän ryöstelyllä ja ilkiteoilla, eikä se tunnu kovastikaan Herodotosta haittaavan.

Herodotos ja kulttuurit

Herodotos kuvaa tarkasti kansoja ja kulttuureja. Nämä kuvaukset ovat varmastikin asiantuntijoille mittaamaton aarre ja päättymätön inspiraation lähde. Välillä ne tosin tuntuvat vain huvittavilta. Kulttuuri on Herodotokselle myös hiukan eri asia kuin mitä me ajattelemme nykyisin.

Herodotos keskittyy arkeen ja tapoihin ja uhrimenoihin. Moni asia jää vähälle huomiolle. Taide esimerkiksi on yllättävän vähäisessä roolissa. Herodotos puhuu huilunsoittajista ja taide-esineistä juuri sen verran, että asian vaillinainen läpikäynti jää kiusaamaan.

Historiateoksesta puuttuu täysin tieteenhistoria. Hyvin vähän löytyy mitään keksinnöistä tai tekniikasta, kaunopuheesta tai teatterista, musiikista ja juhlista. Herodotos käsitteli arjen historiaa ennen sen nousua. Eikö Herodotos ollut sitten kiinnostunut, vai painottiko vain muita seikkoja. Todennäköistä on kai se, että hän ei arvannut teoksen lukemisen jatkuvan Tampereella vuonna 2004, vaan odotti taiteen, tieteen ja tekniikan käytäntöjen ja tulosten olevan tuttuja.

Huumoria ei tunnu Herodotos harrastavan. Lopussa käyty keskustelu on sitäkin riemukkaampi. Themistokles tuo androilaisille "Taivutuksen ja Pakon," mutta androilaisilla on jo kaksi suurempaa tekijää taakkanaan, "Köyhyys ja Mahdottomuus". Herodotoksen aika siis ei ollut huumoritonta, vaikka Historiateos onkin vakava kirja. Eräänlaiseksi sarkastiseksi huomautukseksi voidaan kai laskea myös kun Sokles käskee lakedaimonilaisten ensin ottaa itselleen yksivaltiaan, ennen kuin alkaa vaatia niitä muilta.

Herodotos ja politiikka

Vaikka politiikan teoria ei ensimmäisenä nouse esiin Herodotoksen Historiateoksen pääansiona, on sillä alalle paljon annettavaa. Dareioksen ja tämän liittolaisten keskustelu yksin-, harvain-, ja kansanvallasta on aina ajankohtainen.

Kysymys askarrutti niin Platonia, kuin valistuksen aikaakin, eikä jätä meitäkään rauhaan. Sen äärellä menee viisainkin vipuun: Jukka Paastela kirjoittaa teoksessaan Yksin- ja harvainvallasta, että jos Platonin kaikin puolin kunnialliset filosofit ovat niin täydellisiä, niin miten on edes mahdollinen Platonin antama esimerkki harvainvallan muuttuminen riitaisaksi tappeluksi yksinvallasta.

Niinpä ei ole vaikea käsittää, miksi Herodotos ei julistamalla julista kirjassaan yhden hallintotavan autuutta ja kiroa toista. Lukija saa päätellä paljon itse. Muiden suulla kuullaan välillä macciavellimäisiä suosituksia kovaotteisesta hallitsemisesta, välillä lempeys on hallitsijan hyve. Ei kansanvaltakaan ole aina hyvä, tulee mieleen kun lukee kuvauksia kreikkalaisten keskinäisistä riidoista, joita kohtaan Herodotoskin tuntuu tuntevan vastenmielisyyttä.

Herodotoksen tyyli

Herodotos on tehnyt taideteoksen, vaikka Rein lievästi moittiikin kirjoittajan taitoja. On kuitenkin totta, että jossain määrin elämys ajaa käytännöllisyyden ohi. Vika on varmasti myös vanhahtavan suomennoksen. Tietenkään ei ole syytä puuttua kieleen sinällään, sillä se on aina aikansa tuotos, eikä sitä sovi vain mukavuudenhalun vuoksi muokata aina moderniin suuntaan.

Herodotoksella on kuitenkin ongelmansa tarinankuljettamisen kanssa. Hän tahtoo sekaantua, toistaa itseään tai jättää mainitsematta jotakin selvästi tärkeää. Vaikka Herodotoksen teos on historiallisen romaanin kaltainen, se ei ele nopealukuinen. Monesti on palattava takaisin päin, ja muistin ja tarkkaavaisuuden on oltava virkeinä koko ajan.

Herodotoksen sotakuvaus

Maineikkaat sotakuvaukset olivat minulle jonkinlainen pettymys. Herodotoksen tyyli ei ole kaikkein huolitelluinta, se kaipaa muotoa. Tyylissä on jotain samaa kuin pikkulapsen kertomuksissa. Asianhaaroja on liian paljon todellisen analyyttisen rakenteen aikaansaattamiseksi. Kuvaus menee säntäilyksi ja vaikeat lauserakenteet eivät auta lukijaa.

Kohokohtaa Herodotos petaa sivukaupalla ja nostattaa odotuksia, mutta kliimaksi ei ole luvatunkaltainen. Kiitelty kuvaus on pikemminkin hätäistä ja töksähtelevää, eikä lainkaan niin mukaansatempaava kuin odottaa sopi. Ei se huonoa ole, mutta ainakin minusta tuntui siltä, että Herodotos olisi taidoillaan saattanut saada aikaan vielä paljon jylhempää tekstiä.

Rein kirjoittaa esipuheessaan, että Herodotos olisi historian kannalta merkityksellinen nimenomaan persialaissotien kuvaajana. Se ei varmaankaan ole väärin sanottu, mutta kun juuri tästä ajasta Herodotoksella on parhaat lähteet, jopa ensikäden tietoa, olisi kuvauksissa voinut olla enemmän yksityiskohtia, tunteita, analyysia ja retoriikkaakin. Nyt kirjan aiempi tuhlaileva, nykylukijalle vain marginaalisesti merkityksellinen kuvaus hämmentää. Kirjassa aiemmin on esitelty sivukaupalla varusluetteloita ja kansoja, jotka jäävät vain huomautuksiksi. Ne ovat tietyille, spesifioituneille historiantutkijoille aarreaitta, mutta laajempaa lukijakunta olisi voinut saada enemmänkin tietoonsa näistä taisteluista.