HÄNESTÄ

NIMI: CASPAR
LEMPINIMI: -

ROTU: GOTLANNINRUSS
VÄRI: LEHMÄNKIRJAVA
~ splashed white
~ valkeita ja toffeenruskeita laikkuja
MERKIT: VALKOTURPA
KORKEUS: 128 CM

SUKUPUOLI: ORI
IKÄ: 7 VUOTTA
LAUMA: METSÄPONIT
MUUTA: SOKEA SKITSOFREENIKKO
~ sairastaa skitsofrenian kaltaista sairautta
~ sokeutunut syötyään myrkyllisen pensaan lehtiä

TAUSTASTAAN

ROOLIPELI: CARALIA
PELAAJA: KAZAM
ENSIESIINTYMINEN: 28.1.2007

"Inhottavan sympaattinen ja paikkansa tunteva otus."
-mardi (© sarre)

LUONTEENSA

Caspar on samaan aikaan nöyrä ja suoraselkäinen sekä äärimmäisen yhteisöllinen. Ori rakastaa laumaansa yli kaiken. Menneisyydessä yksin vietetty aika on jättänyt jälkensä ponin mieleen, ja tämä tarvitsee ympärilleen ryhmän. Metsäponien jäsenyys parantaa Casparin henkistä tasapainoa ja luo tälle varmuuden ja turvallisuuden tunteen. Lauman johtoporras on orille erittäin voimakas auktoriteetti, ja tämä arvostaa hyvänä ja oikeamielisenä pitämäänsä johtajaa lähes taivaisiin asti eikä epäröi myös osoittaa kunnioitustaan. Mikään lipevä narri Caspar ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, vaan sisukas ja metsäponina terveen itsevarma ja omanarvontuntoinen. Käskyn alla ori on päättäväinen, määrätietoinen ja peloton ja tekee kaikkensa laumansa ja johtajansa eteen. Arvostamansa johtajan käskyjä poni saattaa totella jopa sokeasti, ja vain kuolleen ruumiinsa yli tämä pettäisi laumansa. Caspar sietää heikosti epävarmuutta, ja metsäponit merkitsee tälle kotia, vakautta ja kaikkea, mitä tämä koskaan tarvitsee. Laumatovereitaan kohtaan Caspar on toverillinen ja solidaarinen, ja poni arvostaa niin arvoisissaan kuin ylemmissäänkin hyväntahtoisuutta, auttavaisuutta ja urheutta. Casparin kunnioitus ja kiintymys rajoittuu kuitenkin vain metsäponeihin. Muukalaisia kohtaan tämä on äärimmäisen torjuva, epäluuloinen ja halveksiva.

Huomioitavaa: Caspar sairastaa skitsofrenian kaltaista mielisairautta. Ori saa toisinaan hallitsemattomia kohtauksia, joiden aikana tämä voi käyttäytyä miten tahansa - mahdollisesti vaarallisesti sekä itselleen että muille. Poni ei myöskään useimmiten muista kohtauksistaan mitään. Metsäponeihin liittyminen on parantanut Casparin mielenterveyttä, mutta etenkin paineen alla sairaus saattaa yhä oireilla. Poni yrittää yleensä salata sairautensa niin pitkään kuin mahdollista, vaikka toisinaan asia saa tämän tuntemaan suurta syyllisyyttä ja vastuuntunnottomuutta.

NIMET HÄNEN SYDÄMESSÄÄN

VIELÄ YMPÄRILLÄÄN

Ristiriitaisia tunteita: JJ Big Sky. Casparin suhde metsäponien johtajaan Pikkikseen on todella monimutkainen. Ennen vanhaan Pikkis ja Caspar tapasivat olla hyviä ystäviä, mutta Pikkiksen johtajuuden myötä tilanne on Casparin osalta muuttunut radikaalisti. Vanha ystävyys tuntuu nykyään pikemminkin rasitteelta kuin voimavaralta, sillä johtaja ei Casparin mielestä voi olla ystävä, mutta ponin on toisaalta hyvin vaikea suhtautua asianmukaisen kunnioittavasti ja etäisesti Pikkikseen, joka ennen oli tälle niin läheinen. Caspar arvostaa Pikkiksen johtajuutta eikä koskaan ole missään tapauksessa halunnut kiistää tämän arvovaltaa, mutta mihinkään ei päästä siitä, että Casparin osalta Pikkiksen johtajuus on tappanut oriiden ystävyyden. Sisimmässään Caspar kaipaakin kaikista eniten vanhoja aikoja, jolloin Pikkis oli Pikkis, ystävä, jonka kanssa Caspar saattoi jakaa sekä ilot että surut.

Ei pidä: Fenix. Ensinnäkään Fenkku ei ole metsäponi, joten jo sikälikin tämä on Casparin mielestä kerta kaikkiaan kelvoton olento, mutta kohtaaminen Fenkun kanssa on jäänyt Casparin mieleen erityisen kauheana sen vuoksi, että tämä vuoristoponi kertoi Casparille metsäponien silloisen johtajattaren, Merillin, murhasta.

MUISTOISSAAN

Kaikki kaikessa: Mardi. Edesmenneen johtajan Admiral Demtan tytär, aikanaan itsekin metsäponien johtajatar Mardi... ei ole olemassa liiallisia sanoja sille, kuinka Caspar tätä tammaa kunnioittaa ja arvostaa. Rakastaa, kyllä. Syvää ja vilpitöntä orin rakkaus entistä johtajatartaan, metsäponien sielua, kohtaan onkin, mutta myös täydellisen pyyteetöntä. Niin kuin vain yksi mitätön sotilas voi kuningatartaan palvoa ja rakastaa, niin palvoo ja rakastaa Caspar Mardia. Ori tekisi tämän tamman vuoksi aivan mitä tahansa, ja kaikki, mitä Caspar elämältä pyytäisi, olisi maailma, jossa hän saisi seurata Mardia mihin tämä sitten menisikin ja seistä tämän takana yhtenä joukkona muiden metsäponien kanssa. Mardi särki Casparin sydämen jättämällä metsäponit ja liittymällä toiseen laumaan, eikä Caspar ole koskaan toipunut tästä. Mardin katoamisesta Caspar ei ainakaan toistaiseksi tiedä, sillä ylänköhevosten maille muuttanut tamma on Casparille joka tapauksessa kuin maailman toiselle laidalle matkustanut.

Vihaa: Czarna Owca, Bloody Eyes ja Taika-Valo. Caspar ei ole ollut ihmeemmin tekemisissä tästä kolmikosta kuin Owcan kanssa, mutta joka ikistä poni vihaa sydämensä pohjasta. Caspar ei tiedä kovin tarkasti näiden kolmen taustasta mitään, mutta nämä ovat juonitelleet Mardin ja kaikkien metsäponien selän takana, käyttäneet Mardin valtaa hyväkseen ja kaiken kaikkiaan loukanneet metsäponien itsenäisyyttä ja kunniaa anteeksi antamattomalla tavalla. Jos Caspar saisi päättää, kaikilta kolmelta leikattaisiin aikailematta pää pois.

Kaipaa: Henrica. Tämä tamma on hyvin merkittävä henkilö Casparin menneisyydestä, sillä juuri Iikka houkutteli Casparin liittymään metsäponien jäseneksi. Iikka oli hyvin ystävällinen ja vakavaluonteinen tamma, joka oli omalla tavallaan hyvin vakuuttava ja luotettava. Tämä on kuitenkin kadonnut kauan sitten saarelta, ja Caspar kaipaa tätä haikeasti yhtenä metsäponien aidoimmista ja luotettavimmista jäsenistä.

Kaipaa: Yade de la Bruyéroche. Yade oli muistinsa menettänyt ja hieman sekaisin mennyt tamma, jonka Caspar tapasi ja joka ponin riemuksi halusi liittyä metsäponeihin ja näin lunasti Casparin luottamuksen ja ystävyyden. Yade oli kaiken kaikkiaan höpsö tammarukka, joka taisi olla alati hiukkasen ulapalla ja josta Caspar hieman joutui pitämään huolta, mutta sehän ei solidaarista ponia suinkaan haitannut. Yade kuitenkin katosi, ja Caspar kaipaa ystäväänsä yhä.

Kunnioittaa: Admiral Demta. Mauno oli metsäponien johtaja silloin, kun Caspar liittyi laumaan. Caspar piti tätä ehdottoman oikeamielisenä, mukavana ja kaikin puolin loistavana johtajana metsäponeille ja järkyttyikin pahasti kuullessaan Maunon murhasta. Caspar kunnioittaa syvästi Maunon muistoa ja on aina ollut hyvin ylpeä Mardista tämän tyttärenä.

ULKONÄKÖNSÄ

Casparin perusilme on totinen ja jyrkkä, varautunut erottelemaan ystävät vihollisista. Ponin olemus on arkinen ja vaatimaton, mutta ryhdistä näkee, että ori on määrätietoinen ja valmis tekemään, mitä tehdä täytyy. Väriltään Caspar on splashed white: näyttää siltä, kuin kimon ponin päälle olisi kaadettu toffeenruskeaa maalia. Valkoturpa koristaa ponin päätä. Tämä jouhet ovat tummanruskeat ja ponimaisen tuuheat, helposti hieman pystyssäkin törröttävät. Pään profiili on suora. Rakenteeltaan ja liikkeiltään Caspar on ponimainen, ja tämän askel on melko lyhyt.

Huomioitavaa: Caspar on sokea, joten tämän katse on ilmeetön ja harittava. Silmät saattavat osoittaa hallitsemattomasti eri suuntiin, ja ori voi näyttää hyvin pelottavalta. Sen vuoksi Caspar useimmiten pitääkin silmänsä suljettuina. Poni ei ole ollut syntymästään saakka sokea, eikä tämän silmien väri ole valkoinen, vaan luonnollinen syvänruskea.

MENNEISYYTENSÄ

"Synnyin Norjassa, Bodøn tuulisessa rannikkokaupungissa yhtä jos toistakin olentoa elättävän pienen maatalon syyskuiselle, viileälle laitumelle, keskelle rajua kaatosadetta. Emäni oli pieni ja pyöreä, ruunivoikko tamma, sellainen, jota ihmiset pitivät suloisena. Minustakin hän oli suloinen, lämmin ja hellä äiti... hymyileväinen ja huolehtivainen, mutta kovin yksinkertainen. Hän ei koskaan kunnolla ymmärtänyt, että minussa oli todella jokin vialla, ja aina selittämättömän käytökseni edessä hän vain katseli tapahtumia hämmentyneenä. Eikä hän koskaan osannut kertoa minulle asiainlaitaa, ei, vaikka hän joutui aina seuraamaan sivusta järjettömimpiäkin toimiani. En voi moittia häntä, sillä en pitkään aikaan itsekään tiennyt vajavaisuudestani, ja kaikesta huolimatta äiti oli minulle hyvin rakas.

Uskon mieleni vaurioiden olevan synnynnäisiä, geeneihini kirjoitettuja ja lopullisesti parantumattomia, sillä olen kärsinyt epämääräisistä kohtauksista niin kauan kuin muistan. Aivan nuorena varsana äiti tai kukaan muukaan tuskin huomasi minussa mitään poikkeavaa, sillä silloiset järjettömyyden puuskani olivat lievempiä, lapsenomaisia, ja ne varmasti katsottiin vain hieman tavallisesta poikkeaviksi leikeiksi tai muuksi harmittomaksi. Itselläni varsinkaan ei ollut minkäänlaista aavistusta päässäni piilevistä säröistä, ja kun asiaa nyt ajattelen, lapsuuteni autuaan tietämättömyyden ja huolettomuuden kausi oli varmasti elämäni kauneinta aikaa. Sen kaltaista mielen keveyttä minun ei enää koskaan ole mahdollista saavuttaa, sillä tiedon katkera taakka seuraa minua nyt elämäni loppuun saakka hellittämättä hetkeksikään raskasta painoaan yltäni.

Ensimmäiset merkit siitä, että jokin oli vialla, löysivät tietoisuuteeni vasta ollessani reilun kahden vuoden ikäinen. Aluksi huomasin hämmennyksekseni muistiini ilmestyvän tuon tuostakin tyhjiä aukkoja. Ne olivat alkuun lyhyitä, vain unohduksien tapaisia pieniä muistikatkoksia, jotka saatoin vielä kevytmielisyydessäni jättää vaille suurempaa huomiota. Mutta hiljalleen, hiljalleen nuo tyhjyyden täyttämät kohdat mielessäni alkoivat pidentyä. Huomasin silloin tällöin olevani täysin tietämätön jopa monen tunnin tekemisistäni, ja joskus löysin itseni yllättäen täysin käsittämättömistä paikoista vailla minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten olin minnekin päätynyt. Tämä kaikki sai minut monesti tolaltani; kukapa ei säikähtäisi huomatessaan yhtäkkiä seisovansa milloin missäkin, vailla ymmärrystä. Sarasteleva huolestus ja pelko, jotka ovat nykyään alituisia seuralaisiani, alkoivat nousta mielessäni.

Kun muistikatkokseni pahenivat ja pahenivat, kysyin lopulta äidiltäni, mitä oli tapahtumassa. Mutta hän vain katsoi minua osaamatta sanoa mitään, ja muistan hänen silmiensä epävarmuuden pelottaneen minua kovasti. Tyhjät aukot täyttivät muistini, enkä käsittänyt lainkaan mistä oli kyse. Pelkäsin olevani tulossa hulluksi... enkä voinut aavistaakaan, kuinka oikeassa olin.

Viimein, yli vuoden selittämättömistä muistityhjiöistä kärsimisen jälkeen, aloin vähitellen saada jonkinlaisen kuvan siitä, mitä minulle todella tapahtui. Aloin muistaa pieniä katkoksia tyhjyyden keskeltä, pieniä täysin käsittämättömiä pätkiä omista, järjettömistä ajatuksistani ja toimistani. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin edes suostuin ymmärtämään noiden kaikesta todellisuudesta irtautuneiden muistikuvien todella kuuluvan omaan elämääni, niiden kohteena olevan omat tekemiseni, minun itse kokemani tapahtumat, jotka olivat vailla minkäänlaista mieltä. Lopulta tajutessani mieleni ailahtelevaisuuden, kaksijakoisuuden, ja ennen kaikkea täydellisen kyvyttömyyteni kontrolloida sitä, säikähdin valtavasti. Kauhistuttava, lamaannuttava ymmärrys valtasi mieleni ja sai minut suunniltani pelosta. Ja edelleen tänäkin päivänä tuo sama pelko, sama kauhu omaa itseäni kohtaan seuraa mukanani, varjostaen jokaista askeltani kuin synkkä ja uhkaava ukkospilvi, joka hetki valmiina syttymään salamoiden.

Saatoin kohtausteni aikana tehdä, sanoa ja ajatella (sikäli kuin sitä ajattelemiseksi edes voi kutsua) aivan mitä tahansa. Seisoin tuntikausia liikahtamatta paikallani tai juoksin päin aitoja ja puita joskus satuttaen itseni. Huusin ja karjuin valtavalla raivolla tai mutisin itsekseni epämääräisiä sanoja, joista kukaan ei saanut selvää. Olin rohkein ja voimakkain olento koko maailmassa ja sen ulkopuolellakin tai pelkäsin paniikinomaisesti kaikkea ympärilläni. Näin, kuulin, haistoin, maistoin ja tunsin sellaista, mitä muut eivät, tai olin täydellisen sokea ja kuuro. Muistin toisinaan kaiken tekemisistäni, joskus taas mieleeni ei jäänyt niistä häivähdystäkään. Kohtaukset saattoivat tuoda tullessaan aivan mitä tahansa.

Kaikesta huolimatta jatkoin elämääni tuolla pienellä maatilalla edes jollakin tasolla tyytyväisenä, sillä pelostani huolimatta kieltäydyin typerästi tekemästä sitä, mitä minun olisi pitänyt heti tilani ymmärrettyäni tehdä. En suostunut hyväksymään kohtaloani enkä halunnut lähteä pois läheisteni luota, vaikka tiesin läsnäoloni aiheuttavan heille alituisen uhkan. Tuudittauduin itsekkäästi kuvittelemaan asioiden aina sujuvan onnellisesti ja unohdin vastuuni tehdä asioiden hyväksi edes sen verran kuin olisin voinut. Rakastin kotiani, perhettäni ja ystäviäni enemmän kuin mitään muuta, mutta en riittävästi tehdäkseni sen, mitä olisi pitänyt: jättääkseni heidät. En suostunut näkemään kiertämätöntä kohtaloani, ennen kuin tapahtui se, minkä olisin itsekkyyteni unohtamalla kenties voinut välttää.

Ensel oli omalaatuinen, minua hieman vanhempi mutta silti poikamainen vuonohevosori, joka asui maatilalla kanssani. Hän oli paras ystäväni. Hän tiesi ongelmistani, muttei antanut niiden olla ystävyytemme esteenä. Hänen seurassaan saatoin edes toisinaan unohtaa huolen, ja usein me jopa laskimme leikkiä minun järjettömyyksistäni. Ensel jakoi omalla tavallaan kohtaloni taakan, ja hänen kanssaan ajatukseni kevenivät. Saatoin toisinaan nauraa itselleni elämäni kaikesta raadollisuudesta huolimatta, ja se tuntui puhdistavan ja helpottavan levotonta mieltäni.

Mutta eräänä päivänä, ollessani hieman yli viisivuotias, kaikki tuo hyvä pirstoutui lopullisesti. Me olimme kahden tutulla laitumellamme, Ensel ja minä, ja pidimme yhdessä hauskaa niin kuin aina noina aikoina. Monta päivää oli kulunut ilman ainuttakaan mielettömyyden häivähdystä, ja tunsin oloni iloiseksi ja hyväksi. Päivä oli aivan tavallinen, ympäristössämme ei ollut mitään normaalista poikkeavaa. Ensel ei tehnyt tai sanonut mitään kummallista tai loukkaavaa, hän oli oma hauska itsensä. Mikään ei olisi voinut valmistaa minua siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.

Aivan yllättäen, kesken meidän ystävällismielisen ja hupaisan keskustelumme, kuulin yhtäkkiä kovan ja omituisen äänen, joka vihloi korviani eikä kuulunut mistään suunnasta. Ääni oli kammottava kirskahdus, kuin sorkkarauta olisi isketty kahden pyörivän hammasrattaan väliin. Se kajahteli korvissani kivuliaasti ja sai pääni vihlomaan. Se oli hirvein ääni, jonka olin koskaan kuullut.

Ja sen jälkeen seuraava asia, minkä tajusin, oli Enselin verinen, ruhjeiden ja haavojen peittämä keho, joka lojui niityllä edessäni. Ympäröivä maa oli paikoin värjäytynyt tummanpunaiseksi verestä, ja Ensel korahteli puolitajuttomana heinikossa. Hänen hallakko karvansa oli kauttaaltaan veren tahrima, samoin kuin minun turpani ja kavioni, ja joka paikassa ylläni ja ympäristössä oli veriroiskeita, kuin joku olisi valtavan pensselin kanssa pirskottanut tummaa väriä ympäriinsä. Minä tuijotin kammottavaa, raakaa näkyä kykenemättä hievahtamaankaan. Koko maailma oli silmänräpäyksessä muuttunut epätodelliseksi, punaisen tuhrimaksi maalaukseksi, jota minä katselin ulkopuolelta, ja mieleni tyhjentänyt järkytys pysäytti jokaisen ajatukseni.

Lamaantuneena tuijotin ystävääni, hengittämättä, kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin hänen ruhjotun, vavahtelevan ruumiinsa. Puolitajuissaan hän käänsi verestävät, muljahtelevat silmänsä puoleeni ja katsoi minuun viimeisen kerran. Ja hänen kuumeisena välkähtelevästä katseestaan lopulta näin, millainen raaka tappaja sisälläni piileksi. Liian myöhään tajusin päästäneeni valloilleen hirviön.

Musertavasta näystä turtana käännyin ympäri ja juoksin pois. Tuskin huomasin pirstovani niittyä ympäröivän, vanhan aidan, tuskin edes tajusin minne juoksin; jokainen ajatus oli pyyhkäisty pois mielestäni. Silmissäni näin vain Enselin verisen ruumiin, ja tietoisuuteni täytti yksi ainoa asia: olin hyökännyt parhaan ystäväni kimppuun. Olin ruhjonut hänen ruumiinsa toimintakyvyttömäksi. Ja samalla olin särkenyt oman sieluni tuhansiksi teräviksi sirpaleiksi, jotka viisivät ja satuttivat sitä, mitä tietoisuudestani oli jäljellä.

En koskaan todella saanut kuulla, kuinka Enselin kävi, mutta en tarvinnut varmistusta tietääkseni miten hirvittävä tapaus oli hänen kohdallaan päättynyt. En uskonut hänen vammojensa - minun hänelle aiheuttamieni vammojen - voineen olla korjattavissa, en hetkeäkään sallinut itseni kuvitella sellaista. Enselin elämä oli päättynyt joko itsestään tai ihmisten toimesta, en osannut kuvitella muuta. Ja minä yksin olin siihen syyllinen. Asian ajattelu tuottaa minulle valtavaa tuskaa ja surua, mutta jos en olisi ollut niin itsekäs... jos olisin kyennyt jättämään kotini läheisteni takia... olisin voinut välttää tällaista tapahtumasta. Moni olisi voinut säästyä kammottavalta tuskalta; myös minä itse.

Jätettyäni kotini ja kaiken entisen, kaiken rakkaan taakseni en tiennyt, miten jatkaa eteenpäin. En uskaltanut tavata ainoatakaan elävää sielua peläten tekeväni sen taas. En antautunut ihmisten kiinniotettavaksi, koska he olisivat vain vieneet minut muiden ponien joukkoon tuhoa tekemään. Viikkokausia vietin vaeltaen yksin pitkin Norjan karuja vuonoja ja laaksoja, yrittäen toivottomana koota yhteen rippeitä siitä, mitä elämästäni ja sielustani oli jäljellä. Kiersin kaukaa jokaisen merkin asutuksesta ja muista olennoista, jotka olisivat voineet kärsiä läsnäolostani. Olin valtavan yksin suruni ja syyllisyyteni kanssa, mutta en uskaltanut lähestyä ketään. Olin päättänyt, etten antaisi mitään sellaista enää koskaan tapahtua.

Kotini jätettyäni kohtaukseni pahenivat alkuun voimakkaasti. Ensimmäisten kuukausien aikana vietin usvan keskellä varmasti enemmän aikaa kuin järjissäni. Hulluus valtasi mieleni useita kertoja päivässä; toisinaan saatoin viipyä mielettömyyden tilassa jopa vuorokausia yhteen menoon. Lisäksi kohtaukset olivat vakavampia kuin koskaan aikaisemmin, ja monta kertaa havaitsin jälkikäteen satuttaneeni itseni joskus pahastikin. Suurin osa kehoni arvista ilmestyi tuona aikana, enkä ole perillä niistä puolenkaan alkuperästä.

Lisäksi olen teostani lähtien nähnyt kammottavia painajaisia. Varsinkin ensimmäisinä kuukausina oli kausia, joina valvoin jopa viikkoja torkahdellen vain pikkuhetkiksi kerrallaan. En uskaltanut nukkua, koska pelkäsin kauheita unikuviani niin paljon. Nuo kuukaudet olivat minulle yhtä päättymätöntä pimeyttä vailla valonpilkahdustakaan horisontissa. Ainoa lohtuni oli, ettei kukaan ollut enää lähistölläni vaaravyöhykkeessä. Kukaan muu kuin minä ei joutunut kärsimään tuosta mustasta ajasta.

Ajan kuluessa painajaiset ja kohtaukset hellittivät hieman, mutta edes tähän päivään mennessä mieleni jo alun perin kyseenalainen tasapaino ei ole palautunut entiselleen. En usko koskaan pystyväni tavoittamaan edes senkaltaista tasapainoisuutta, josta saatoin lapsuuteni kodissa toisinaan nauttia.

Kaiken kaikkiaan vietin yli vuoden vaeltaen pitkin Norjan rannikoita vailla päämäärää, vailla huomista. Nuo kuukaudet olivat siihenastisen elämäni kauheimmat, pisimmät ja toivottomimmat. Musertava syyllisyys ja suru velloivat mielessäni hellittämättä hetkeksikään, enkä löytänyt keinoa purkaa ahdistustani millään lailla. En tavannut tuon pimeyden täyttämän vuoden aikana ketään, jonka kanssa olisin uskaltanut vaihtaa montakaan sanaa. Pakenin vuoristoon, erämaille, ja vaelsin, vaelsin vain tietämättä lainkaan miten jatkaa elämääni. Koska minulla ei ollut mitään mitä jatkaa, ei mitään mihin nojautua, ei mitään minkä päälle rakentaa ajatuksiani.

Ja olin niin yksin.

Eräänä synkkänä iltana tarkoitukseton vaellukseni koki lopulta yllättävän päätöksensä. Jalkani olivat tuoneet minut aivan Pohjanmeren rannikolle, jollekin Norjan lukuisista vuonoista ja solista. Silloin satoi niin kuin taivas olisi päättänyt valuttaa vesivarastonsa tyhjiksi ylleni, ja näkyvyys oli erittäin huono. Tosin säällä tuskin oli mainittavaakaan merkitystä tapahtuneelle, sillä olin jälleen kerran vajonnut keskelle ajatukset tukahduttavaa sumua eikä varmasti auringonpaistekaan olisi estänyt minua syöksymästä suoraa päätä alas kalliontörmältä. Koska niin minä todella tein. En muista tapahtuneesta paljoakaan eikä minulla varsinkaan ole minkäänlaista aavistusta siitä, miksi sain päähäni juosta yli kallionreunan. Muistan vain epämääräisiä välähdyksiä jostakin pelottavasta - siinä mielentilassa se olisi saattanut olla aivan mitä tahansa - ja hetken kauhun syöksyessäni meren tyrskyihin. Muuta ei muistiini ole tuosta tilanteesta jäänyt.

Havahduin tolpilleni vasta ties kuinka kauan myöhemmin keskeltä aavaa merta, ypöyksin. Valtava säikähdys oli heti kättelyssä vähällä saada minut vetämään keuhkoni täyteen merivettä, mutta ennen kuin ehdin joutua täyden paniikin valtaan, havaitsin oudonmuotoisen saaren taivaanrannassa. Vailla muuta kiintopistettä suuntasin voimieni rippeillä kohti tuota kummallista maata."

HÄNEN POLKUNSA SAARELLA

Caspar on viettänyt Caraliassa jo jokusen vuoden. Ori on identifioitunut erittäin vahvasti laumaansa ja on tavattoman ylpeä saadessaan kuulua metsäponeihin. Pois lähteminen ei kävisi ponin mielessäkään, sillä tämän menneisyys on täynnä vain pelottavia muistoja, ja vasta metsäponien luona Caspar on koskaan tuntenut olevansa kotona. Viime aikoina ori on kuitenkin tuntenut olonsa epävarmemmaksi, kun metsäponien johtajuus on vaihtunut tiuhaan tahtiin ja kaikenlaista vaikeaa on tapahtunut. Poni kuitenkin rakastaa laumaansa yli kaiken muun ja on metsäponeista täysin riippuvainen. Tämän pahin painajainen olisi laumasta erottaminen.

Laumaansa Caspar liittyi heti ensimmäisinä päivinään saarella. Vieraalle maalle eksynyt ori kohtasi nimittäin sattumalta kaksi keskenään väittelevää tammaa, Henrican ja Sharryen, joilla oli jonkinlaista rajakiistaa. Tammoilta Caspar kuuli saarella elävistä laumoista, ja Henrican ystävällisyydestä vaikuttuneena Caspar, joka ei ikuisuuksiin ollut kohdannut moista, päätti siltä seisomalta liittyä metsäponien laumaan. Henrican kanssa ori yritti häätää Sharryen pois heidän laumansa alueelta. Kolmikko otti rajuhkosti yhteen, ja molemmat tammoista loukkaantuivat. Tapaus päättyi kaikin puolin onnettomasti, sillä Caspar, joka lähti hakemaan apua, joutui psykoosiin pahimmalla mahdollisella hetkellä eikä virottuaan enää löytänyt Henricaa. Huolesta suunniltaan poni harhaili saarella yrittäen löytää oman laumansa alueet, joilta tämä myös oli eksynyt pois.

Uudesta laumastaan Caspar oli kuitenkin todella innoissaan. Ori ei ollut koskaan kuulunut mihinkään suureen laumaan, ja tuntui upealta tuntea olonsa niin hyväksytyksi ja olla osa joukkoa. Russ olikin kerrassaan haltioissaan, kun tämä kohtasi sattumalta laumatoverinsa JJ Big Skyn ja metsäponien silloisen johtajan, Admiral Demtan. Ori osoitti johtajalleen ylenpalttista kunnioitusta, sillä hyväntuulinen ja tuttavallinen Mauno oli Casparin mielestä kerta kaikkiaan loistava johtaja heidän laumalleen ja Caspar tunsi itsensä erittäin onnekkaaksi saadessaan tavata tämän henkilökohtaisesti.

varjo nousee

Suuri järkytys oli kuitenkin luvassa. Caspar ja Pikkis, jonka kanssa ori oli nopeasti ystävystynyt, kohtasivat nimittäin alueellaan vieraslaumalaisen, vuoristoponiorin. Sen lisäksi, että tuo rautias röyhkimys oli tunkeutunut luvatta heidän kallisarvoisille mailleen (mikä jo sekin olisi Casparin mielestä riittänyt syyksi mestauttamiselle), tämä kertoi metsäponeille tyrmistyttäviä asioita. Vuoristoponi väitti, että heidän johtajattarensa Merill, Admiral Demtan puoliso, oli murhattu. Caspar ei suostunut uskomaan sanaakaan tuon muukalaisen puheista, vaan karkotti tämän raivoissaan pois heidän mailtaan.

Asia jäi kuitenkin huolestuttamaan russia kovasti, eikä syyttä. Vain muutaman päivän kuluttua poni nimittäin tapasi Wovoozig-nimisen metsäponitamman, joka kertoi tälle, että ei ainoastaan Merilliä, vaan myös itse Admiral Demta oli murhattu. Caspar ei voinut eikä halunnut uskoa korviaan, mutta kun se laumatoverin suusta kuultiin, ei vaihtoehtoja ollut. Ori järkyttyi pahanpäiväisesti. Hänen rakastamansa lauman kunnioitettu johtajapari oli murhattu, ja heidän johtajattarekseen oli noussut näiden tytär Mardi.

Uutisesta tointuminen vei hyvän tovin. Hieman tasaannuttuaan Caspar sai kuitenkin pian tilaisuuden tavata uuden johtajattarensa, kun tämä sattumalta törmäsi muistinsa menettäneeseen Yade de la Bruyérocheen. Ori oli tamman sekavasta tilasta hämillään, mutta kuullessaan, ettei tällä ollut laumaa, pyysi poni tätä heti paikalla liittymään metsäponeihin, joka oli saaren laumoista ehdottomasti paras. Yhdessä he lähtivät etsimään Mardia ja löysivätkin tämän. Nuori, varautunut tamma ei ollut lainkaan samanlainen kuin isänsä, eikä tämä ollut päästää Jadea lainkaan laumaansa, mutta Caspar sai tämän suostuteltua taipumaan tahdossaan. Niin erilainen kuin Mardi olikin, poni osoitti tälle luonnollisesti kaiken kunnioituksensa, ja myöhemmin Mardin ja Casparin suhteesta muodostuikin hyvin erityinen.

Suuri tapaus oli, kun Mardi jonkin ajan kuluttua kutsui Casparin ja tämän hyvän ystävän Pikkiksen erikoiseen tapaamiseen. Yllätys oli valtava, kun tamma ponien saavuttua kertoi, että hänet vihittäisiin, ja pyysi oriita toimimaan tilaisuuden todistajina. Paikalla oli myös Taika-Valo-niminen tamma, joka toimi vihkijänä. Caspar oli yllättynyt, mutta valtavan onnellinen johtajattarensa puolesta - kunnes kävi ilmi, ettei sulhanen todellakaan ollut metsäponi. Czarna Owca oli valtava, synkeän näköinen ja pöyristyttävän ylimielinen ja heti ensi töikseen loukkasi metsäponien laumaa verisesti. Caspar ei käsittänyt, kuinka Mardi saattoi olla naimassa sellaisen orin, eikä selvästi käsittänyt Pikkiskään, joka suorastaan raivostui Owcan loukkauksista ja aiheutti Caspariakin järkyttävän hämmingin sylkäisemällä sulhasen jalkojen juureen. Kaikesta mellakoinnista huolimatta vihkiminen saatiin suoritettua, sillä vaikka Owca olikin ilmiselvästi täysin sopimaton metsäponien johtajaksi tai kunnianarvoisan Mardin sulhaseksi, ei Caspar suurin surminkaan aikonut asettua johtajattarensa onnen eteen. Nuoripari vihittiin toisilleen verivalalla.

Kaaos oli kuitenkin vasta aluillaan. Heti vihkimisen jälkeen hääseremoniat muuttuivat käden käänteessä yhdeksi farssiksi, kun paikalle ilmaantui hengästynyt, suuri muukalainen, joka tämäkään ei ollut metsäponia nähnytkään ja joka katosi heti samaa kyytiä sulhanen mukanaan. Caspar ei sitä tiennyt, mutta tämä herasilmäinen, kirjava ori oli Bloody Eyes, saarta kahleissaan pitävän mafian pahamaineinen johtaja. Ponia kuitenkin raivostutti huomattavasti enemmän se, että heidän arvokkaan laumansa mailla temmelsi toinen toistaan suurempia ja hämärämmän oloisia hevosia, eikä Casparilla ollut aavistustakaan, olisiko nämä pitänyt ajaa pois vai ei. Häät päättyivät totaaliseen sekasortoon, kun vihkijä pakeni paikalta, Mardikin lähti sulhasensa ja tuon epäilyttävän kuokkavieraan perään, joka puolella huudettiin ja melskattiin.

Caspar ja Pikkis saivat kuitenkin kaikkeen tapahtuneeseen selityksen, kun Mardi pian palasi. Rauha oli laskeutunut ja kaikki heitä kolmea lukuun ottamatta vaikuttivat kadonneen, ja Mardi saattoi paljastaa oriille, mitä kulissien takana oikein tapahtui. Häät olivat olleet pelkkää rekvisiittaa: Mardi oli todellisuudessa pakotettu naimaan Owca, joka oli Bloody Eyesin poika, ja koko Mardin johtajuus oli aina ollut Bloody Eyesin hallinnan alaista. Metsäponit olivat siis kaiken aikaa olleet mafian vallan alaisuudessa. Caspar ei tässä vaiheessa ymmärtänyt enää puoliakaan, mutta jotain oli tapahtunut ja Bloody Eyes aikoi lähteä saarelta ja Owca oli purkanut kihlauksensa Mardin kanssa ja vapauttanut tämän. Mardi oli vapaa - ja halusi nyt aloittaa uuden, normaalin elämän. Casparin tyrmistykseksi tamma kertoi luopuvansa johtajuudestaan ja nimitti Pikkiksen metsäponien uudeksi johtajaksi.

Caspar oli shokeerattu. Mardi, heidän kunnioitettu, rakastettu johtajattarensa, oli ponille kaikki kaikessa - ja nyt tämä aikoi jättää heidät ja siirtyä kokonaan uuteen laumaan, ylänköhevosten maille saaren toiselle puolelle! Caspar ei pystynyt käsittämään, kuinka Mardi saattoi hylätä heidät, pettää oman laumansa ja loikata rajan yli jonkin tuntemattoman, vieraan, kaukaisen lauman alaisuuteen. Tilannetta ei helpottanut se, että uusi johtaja tehtiin Pikkiksestä, joka oli Casparin hyvä ystävä ja jollaisena russ oli aina tottunut tätä kohtelemaan. Koko maailma tuntui yhtäkkiä kääntyvän ylösalaisin Casparin ympärillä.

Nämä valtaisat järkytykset johtivat väistämättä siihen, että Casparin mielenterveys alkoi taas horjua. Tämä kohtasi metsässä Onvoorzien-nimisen tamman, joka puhui kummallisia, ei sanonut mitään suoraan ja oli kaikilla tavoin Casparin mielestä aivan hassahtanut. Tätä kaikkea tuo tamma olisi vielä saanut ollakin, jos tämä ei lisäksi olisi vielä ollut laumaton, siis kaikkein halveksuttavimpia olentoja koko saarella, ja kuljeskellut metsäponien mailla ilman lupaa. Yrittäessään karkottaa Onvoorzienia Caspar joutui psykoosiin ja tässä tilassa harhaillessaan ajautui tamman kanssa laumansa rajojen ulkopuolelle. Virottuaan ylistressaantunut poni syytti Onvoorzienia tapahtuneesta ja pakotti tämän opastamaan itsensä välittömästi takaisin metsäponien maille. Pahaksi onnekseen ponit törmäsivät matkallaan kuitenkin kehenkäs muuhun kuin Pikkikseen.

Casparille tilanne oli kuin suoraan painajaisesta. Tämä ei ollut lainkaan itsestään selvästi varma, että vanha ystävyys painaisi Pikkiksen vaakakupissa, kun Caspar oli yllätetty rajojen ulkopuolelta. Ori selitti suu vaahdossa Pikkikselle Onvoorzienin olevan syypää kaikkeen ja vakuutti, ettei ikimaailmassa rikkoisi rajoja tahallaan. Tamma suhtautui oriiden levottomuuksiin varsin tyynesti, mutta oli vähällä asettaa Casparin todella pahaan pulaan toteamalla Pikkikselle tämän kärsivän jonkinlaisesta mielisairaudesta, minkä tamma oli kyllä Casparin sekoiluja seuratessaan pystynyt toteamaan. Caspar, joka oli visusti varjellut tuota synkkää salaisuuttaan kaikilta, tunsi seisovansa jyrkänteen reunalla. Kaikeksi onneksi Pikkis ei kuitenkaan uskonut Onvoorzienia, vaan loukkaantui tämän väittäessä Casparia ”hulluksi”. Casparia ori ei rankaissut millään tavalla, vaikka jo koko koettelemuksessa olikin ponille jo kylliksi. Vaan lisää oli tulossa.

varjoista pimeyteen

Caspar yritti sopeutua elämään muuttuneessa laumassaan. Tämän oli vaikea suhtautua Pikkikseen johtajana, niin hyviä ystäviä he olivat olleet, ja tämä kaipasi Mardia valtavasti. Ilo olikin suuri, kun Mardi eräänä päivänä asteli Casparia vastaan metsäpolulla. Tämä oli lähtenyt salaa tapaamaan entisiä laumalaisiaan. Ajankohta kuitenkin oli todella väärä: Caspar oli jälleen varsin epätasapainoisessa tilassa ja kesken Mardin vierailun poni joutui taas kerran psykoosiin. Mardi, joka ei Casparin outoa käytöstä ollut ennen nähnyt, ei osannut olla varuillaan, kun poni täysin varoittamatta hyökkäsi tämän kimppuun. Ymmärtämättä itse lainkaan tekemisiään Caspar kolautti Mardia voimakkaasti takaraivoon. Seuraavassa hetkessä poni oli jälleen tolkuissaan, ja tämän edessä hortoili shokkiin joutunut Mardi, joka ei ilmiselvästi nähnyt mitään. Mardi oli sokeutunut Casparin iskusta. Vähintään yhtä kauhuissaan kuin entinen johtajattarensa Caspar kääntyi ja pakeni - muuhun ori ei kyennyt.

Yhtään itsetuhoisempi olisi tässä vaiheessa juossut jo alas jyrkänteeltä. Casparista ei siihen kuitenkaan ollut, vaikka tätä painava syyllisyys ja kauhu oli sietämätöntä. Ori ei aiheuttanut ympärilleen kuin tuhoa. Tämä oli vaarallinen eikä ollut kertonut siitä kenellekään peläten, ettei häntä tuolloin otettaisi enää laumansa joukkoon. Caspar ei ansainnut olla metsäponi. Tuntien menettäneensä kaiken poni näki edessään vain yhden vaihtoehdon. Tämä etsi viidakosta pensaan, joka sisälsi tiettyä näköhermoihin vaikuttavaa myrkkyä. Tuon pensaan Caspar riipi lehdettömäksi hampaillaan ja nieli joka ikisen lehden. Hän ei ansainnut nähdä, kun oli sen kyvyn rakkaalta Mardilta vienyt. Sokeana Caspar ei voisi enää satuttaa ketään.

Mustuudessa elämiseen ponin oli totuttava. Loputtoman pimeyden maailma ei ollut helppo eikä vaaraton paikka elää psykoottisista kohtauksista kärsivälle Casparille, joka toisinaan saattoi löytää itsensä hengenvaarallisista pinteistä harhailtuaan psykoosissa tuntemattomille seuduille ja kykenemättä sokeana löytämään tietään takaisin kotiin. Niin loputtoman vaikeaksi kuin kaikki olikin käynyt, Casparin mielessä siinsi nyt vain yksi tavoite. Jotenkin, jollakin keinolla orin olisi löydettävä Mardi ja selitettävä tälle.

Niinpä Caspar kaikkea järkeä ja turvallisuutta uhmaten lähti kohti ylänköhevosten alueita. Matka tuntemattomien maiden halki oli tietenkin sokealle täysin mahdoton taittaa, joten Caspar pakotti vieraan vuoristoponitamman oppaakseen. Millään muulla ei ollut väliä kuin sillä, että poni saisi selittää, ja niinpä vain pieni gotlanninruss lopulta seisoikin ylänköhevosten lehtimetsän loputtomassa, kaikuvassa pimeydessä. Henkensä kaupalla poni oli tullut tänne asti, ja lopulta tämä myös löysi Mardin. Kuten odotettua, tamma ei halunnut kuullakaan Casparista mitään, ja vaikka ori oli sen tiennyt, satutti Mardin petetyn äänen kuuleminen tätä enemmän kuin mikään koskaan. Poni ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, ja tuskaisen sananvaihdon jälkeen tämä lopulta sai selitettyä Mardille, mitä oli tapahtunut. Tämä ei ollut tullut selitelläkseen eikä millään tavalla kuvitellut voivansa sillä tehdä asioita toisiksi, mutta Caspar halusi Mardin tietävän. Tämä ei kestänyt elää ajatuksessa, että Mardi pitäisi oria lopun elämäänsä petturina. Selkään puukottajana, joka oli pettänyt metsäponit.

Mardi uskoi ja ymmärsi. Caspar tuskin uskalsi uskoa, että tamma todella uskoi tämän sanat ja tiesi nyt, ettei Caspar ikimaailmassa olisi pettänyt Mardia. Lähteminen tamman luota oli valtavan raskasta, eikä Caspar vieläkään kyennyt ymmärtämään, kuinka Mardi saattoi valita ylänköhevoset synnyinlaumansa sijaan. Mutta Caspar oli tavoittanut sen, mitä oli lähtenyt hakemaan. Tämän oli palattava metsäponin maille rikottuaan jälleen kerran rajasääntöjä, tällä kertaa niin räikeästi, ettei Pikkiksenkään ymmärtäväisyys välttämättä auttaisi, jos tämä saisi tietää. Mutta Mardi oli mennyt jopa metsäponien lauman ylitse Casparin tärkeysjärjestyksessä. Nyt poni oli saanut selittää ja saattoi palata kotiin, mihin tämän opasti Vinyamar-niminen tamma.

GALLERIANSA

HOKSAUS POKSAUS! Jos ystävällisesti selaat tätä sivua firefoxilla, näet allekirjoittaneen mielipiteen gallerioiden kuvista, kun pidät kursoria niiden päällä. ie:n mielestä moinen toiminto on ilmeisesti turha...

© kaZAM, kevät 2008. Jjjjjoo, tämä on kyllä yksi parhaimpiani. Casparin muotokuva ja se näyttää kyllä tosiaan siltä miltä pitääkin. Väritys natsaa ja olemus vielä paremmin. Tämä on Caspar.

© kaZAM, joskus kauan sitten. JOO, tämä taas on kamala. En oikeastaan edes tiedä mikä tästä saa niin hirveän näköisen. Skitson värinen ruoho hyppii silmille ja ponista nyt ei voi puhukaan. Pidän tätä täällä siksi, että tästä saa edes jonkinlaisen kuvan Casparin splashed white -värityksestä. Se on muuten sanottava, että Caspar oli alun perin kaakaonruskea noilta laikuiltaan, mutta tässä kuvassa sävytin sen väärin ja se on sitten siitä asti ollut toffeenruskea. Kameleonttiponi! Voivoivoi, pitäisi raukalle piirtää uutta u____u

FAN-ARTTINSA

© Dualess, kiitän! Ja taas Lessie ollut piirtämässä ekan artin hahmolleni \o/ Tästä jotain diplomeja voisi jo varmasti myöntää kun on niin tehokas piirtäjä ollut. Tykkään tässä Casparin otsatukasta, joka on ihanasti sävytetty, ja ilmeestä kun se on tuollainen... mymmymmyrtsi vähän. Tässä tosiaan näkyy, että poni on alun perin ollut tuollainen kaakaonruskea, Lessie ei siis suinkaan ole värittänyt pieleen, vaan minä urpo olen itse väritellyt hahmoni myöhemmin uuden väriseksi. Vahingossa.

© Inna, kiitän! Tässä ei yksinkertaisesti voi yhtään mitään muuta kuin nauraa. Inna on todella vanginnut Casparin perimmäisen olemuksen ja aivan kertakaikkisen täydellisesti. Minulle tulee ihan haikea olo, Caspar oli ennen niin pirteä ja reipas poni ja nykyään sen elämä on niin päin mäntyä että. Haluan tämän Casparin takaisin ;____; Mutta joo, Casparin ilme on mahti, katsokaa tuota silmää. Ihana. Aivan ihana. Liittykää metsäponeihin, se kannattaa!

© Inna, kiitän! Tämä on jotenkin hyvin sympaattinen. Tuollaista letkeää jolkottelua, voin hyvin kuvitella että Caspar on tässä menossa tarkastamaan metsäponien pohjoisrajan kolmatta kertaa saman päivän aikana ja aina yhtä touhukkaana. Tykkään myös taustasta, etenkin tuosta metsänreunasta jotenkin.

© Java, kiitän! AW, tämä on ihana! Java oli siis Yade de la Bruyérochen pelaaja, ja kuva on tästä pelistä, Caspar siinä selostaa juuri Yadelle innosta piukeana miten hieno lauma metsäponit on ja muistinsa menettänyt Yade on vähän pihalla. Tämäkin siis sitä aikaisempaa ihanan iloista Casparia, voi niitä aikoja. Että tykkäänkin Javan karikatyyristä (niin kuin kaikesta muustakin piirrosjäljestä), hepat ovat aivan ihania tässä ja etenkin Casparin koko olemus pörröjouhista vippaavaan etukavioon on aivan ylisuloinen. Se pitää kuitenkin mainita, että Yade oli tosiasiassa ihan hevosen kokoinen tamma, eli näiden kokoeron pitäisi olla selvästi suurempi.

© Sarre, kiitän! Sarrelta en olekaan montaa karikatyyriä nähnyt (jos ei My Little Pony -piirroksia lasketa). Taisi kyllä kieltää minua laittamasta tätä sivuille mutta enhän minä nyt tätä pois voinut jättää! Tykkään harjasta kun se on tuolla lailla ”rastoilla”. Ja silmä on ihanan vihreä (vaikka oikea väri onkin ruskea).

© Sarre, kiitän! Sarre taisi nähdä Casparin silmät syystä tai toisesta ilmiselvän vihreinä kun ne tässäkin ovat sellaiset. No, mitäpä tuosta, Casparin pää on todella suloinen, varjostukset hienot ja jouhet kivan lennokkaat. Tykkään kovasti tuosta hiukan luonnosmaisesta viivatyylistä. Ja minähän tosiaan olin Sarrelle vaikka kuinka pitkään kasZAM...

ja tahmatassut irti casparista.
otsikon kuvat © Java & Inna ... otsikon lyriikat © aleksis kivi
artit © tekijänsä ... allt annat © kazam