HÄNESTÄ

NIMI: ALEXANDER
LEMPINIMI: SANDIE

ROTU: ANDALUSIANHEVONEN
VÄRI: PAPURIKONKIMO
MERKIT: -
KORKEUS: 154 CM

SUKUPUOLI: ORI
IKÄ: 4 VUOTTA
LAUMA: LUMIHEVOSET
MUUTA: VASEN KORVA TAISTELUN JÄLJILTÄ REPALEINEN

TAUSTASTAAN

ROOLIPELI: CARALIA
PELAAJA: KAZAM
ENSIESIINTYMINEN: 4.1.2007

"näen sen sellaisena hermostuneena murhaajana."
-sarre

LUONTEENSA

Sandie pelkistetyimmillään: ujo ja miellyttävä, mutta levoton. Ujous on varsasta asti ollut Sandien tyypillisimpiä piirteitä, ja se heijastuu edelleen useimmiten tämän käytöksestä jollain lailla. Varsa-ajan suhteeton epävarmuus ja hermostuneisuus eivät enää häiritse orin toimintaa samalla lailla kuin ennen, sillä aikuistuminen ja elämänkokemus ovat tuoneet tämän luonteeseen lisää sosiaalisten normien mukaista viileyttä. Sen sijaan Sandien ujous näkyy nykyään tyypillisemmin tiettynä vetäytyväisyytenä ja hiljaisuutena tai toisinaan myös hyvin kohteliaana ja muodollisena käytöksenä.

Näiden verhojen takana Sandie on perusluonteeltaan erittäin ystävällinen ja sosiaalisesti melko tarkkaavainen, taitavakin - ainakin ymmärtäväinen ja huomaavainen. Tämä kaipaa seuraa, ja läheisensä ja näiden hyvinvointi ovat Sandielle hyvin tärkeitä asioita. Ori on rauhantahtoinen ja pyrkii sopuisaan kanssakäymiseen. Mikään maailmanparantaja Sandie ei silti ole, sillä vanha suola saattaa janottaa pitkäänkin, eikä asioiden kärjistyessä anteeksiantaminen ole itsestäänselvyys. Riidan haastaminen ei silti ole Sandielle ominaista, sillä ori on pitkälti harkitsevainen ja myös tarvittaessa melko taitava kontrolloimaan kiukkuaan tai hermostustaan. Sandie pyrkiikin suhtautumaan asioihin rationaalisesti ja ratkaisemaan ongelmat sanallisesti. Ori keskustelee mielellään sivistyneesti, vaikkakin saattaa toisinaan olla kannanotoissaan kovin jyrkkä.

Yleisvaikutelmaltaan nuorukaista kuvaa tietystä arvottamisesta huolimatta varsin hyvin sana "miellyttävä": tämä on hyvätapainen, asiallinen ja ajatteleva olematta silti jäykkä - ainakaan ilman muuta. Orin ystävällinen olemus tapaa tosin suodattua näkyville tietyn muodollisuuden verhoamana; rennon luonteva Sandie on harvinainen ilmiö. Hienoinen varautuneisuus ja rauhattomuus tapaavat varjostaa Sandien mieltä - vaikeuksitta ei tämäkään nuorukainen ole taivaltaan saanut taittaa, ja ori elääkin lähes kroonisesti pinna hieman kireällä ja stressaa asioista. Taustalla tämän tunteissa on tietynlainen epäluottamus elämää ja maailmaa kohtaan - "kyllä se siitä" on Sandielle vieras ajatus, sillä kokemus on osoittanut nuorukaiselle, ettei tämä maailma jätä rauhaan hiljaisinta ja huomaamattomintakaan. Orin itsevarmuus on häälyvää lajia, ja tämän mielessä kyteekin toisinaan epäluottamus myös itseä ja omia toimia kohtaan, usein myös karvaan sävyinen tyytymättömyys sitä kohtaan, mitä on ja mitä omistaa.

Menneet ja käsillä olevat vastoinkäymiset varjostavat Sandien mieltä, ja oria on nuoresta iästään huolimatta helppokin sanoa katkeraksi ja kaunaiseksi. Toisinaan raja vain ylittyy rauhantahtoisella Sandiellakin. Nuoruuden kiihkeyttä ja kuohuvaa testosteronia voi kenties osaltaan syyttää, mutta ratkaisevimpina Sandien hihojen palamisessa ovat henkiset kasaumat ja paine, joita ei Sandiekaan aina kykene järjellä ja harkinnalla lievittämään. "Nyt riittää" -tilanteet hämmentävät oria itseäänkin puhumattakaan ympäristöstä, jonka silmin voi näyttää mahdottomalta, että kohteliaasta nuorukaisesta löytyisi arvaamattomia ja aggressiivisia motiiveja - ei Sandie ole niitä, joiden silmistä heijastuvat kostonhimo ja kylmäverisyys, ei, sillä hiljaisuuteen verhoutuvat nuoren miehen kaunat. Toimissaan Sandieta voi harvoin sanoa rohkeaksi; useimmiten ori on lähinnä epätoivoinen, eikä kohtuuttomuuskaan ole turhan kaukaa haettu sana asioiden kärjistyessä.

Surullisimmillaan melko karvaan elämänasenteensa vastapainona orissa asustaa toisaalta tietty sinisilmäisyys: tämä luottaa varsin helposti ystävälliseen ja huomaavaiseen ensivaikutelmaan uusia kasvoja kohdatessaan, ei tosin ajattelematta, mutta silti ikään kuin lähtökohtaisesti. Kaiken turhautuneisuutensa ja varautuneisuutensa keskellä Sandielle onkin tyypillistä toisaalta vahva tarve luottaa muihin ympärillään, ottaa rennommin ja saada elämältä enemmän, joten hyväntahtoisella suhtautumisella orista saa eniten irti - tai ainakin helpoimmin. Kokonaisuudessaan Sandie on hieman varautunut, mutta ystävällinen nuori ori, joka ottaa aika ajoin kannettavakseen enemmän kuin hyväksi olisi ja joka loppujen lopuksi yhä hakee identiteettiään suhteessa sosiaaliseen ympäristöönsä.

"Sinä saatanan säälittävä mielenvikainen psykopaatti - "
-katla (© kaZAM)

NIMET HÄNEN SYDÄMESSÄÄN

VERISUKULAISENSA

Kaksossisar: Katla. Sandien ja Katlan suhde on kaikkea muuta kuin selkeä. Nämä ovat kaksoset ja siis saman ikäiset (Sandie on hieman sisartaan nuorempi), ja varsa-aikansa nämä viettivät todella tiiviisti yhdessä eroamatta toisistaan päiväksikään. Nuoruutensa vuosina hevoset olivat kuitenkin lähes pari vuotta täysin erossa toisistaan tapaamatta kertaakaan. Sandien silmin Katla on kuitenkin yhä edelleen hyvin samanlainen kuin tämä on aina ollut - komentelevainen, omapäinen ja harkitsematon. Sisko tapaa aiheuttaa tempauksillaan veljelleen huolta ja harmaita jouhia, ja Sandie näkeekin Katlan lähinnä tikittävänä aikapommina ja pelkää jatkuvasti, että tälle sattuu jotain erittäin ikävää. Tällä hetkellä Katla on katkaissut kokonaan välinsä veljeensä, mitä Sandie, joka on vain yrittänyt tehdä kaikkensa suojellakseen Katlaa, pitää kohtuuttomana. Sisarusten ongelmallisesta suhteesta huolimatta Sandie välittää siskostaan kovasti ja tietää, että tässä on myös monia hyviä puolia ja että tämä tekee aina parhaansa - vain oman, orin mielestä kyseenalaisen harkintakykynsä mukaan.

Sisarentytär: Katrina. Sandie on Katrinan, Katlan tyttären, eno. Ori ei ole koskaan tavannut varsan isää, Marzogaa, mutta tietää pääpiirteet kurjasta episodista, joka Katrinan syntymään liittyy. Sandien ja Katrinan suhdetta tieto ei kuitenkaan haittaa, sillä ori pitää sisarentyttärestään kovin ja myös kantaa tästä suuren vastuun ja huolen. Katrina on Sandien mielestä erittäin mielenkiintoinen persoona, mutta samalla ori on jatkuvasti huolissaan kaaosmaisen kasvuympäristön vaikutuksesta varsaan. Katrinan ja Sandien suhde on hyvin läheinen, ja varsan avulla ori on löytänyt uusia puolia myös itsestään. Tällä hetkellä Sandie ei juuri pääse tapaamaan Katrinaa Katlan kanssa sattuneen välirikon vuoksi, mikä turhauttaa ja huolestuttaa Sandieta tavattomasti.

VIELÄ YMPÄRILLÄÄN

Ystävä: Ciervo. Ci on Sandien pitkäaikaisin ja läheisin ystävä. Oriit ovat tunteneet toisensa useita vuosia, ja Sandie ilahtuu aina yhtä paljon Cin tapaamisesta, vaikkeivät nämä laumatoveruudesta huolimatta olekaan törmänneet toisiinsa kovin usein. Ci on monella tavalla hyvin samanlainen kuin Sandie - hyväntahtoinen ja melko ujo - ja Sandien on helppo olla tämän seurassa ja puhua tälle. Ci on ollut Sandielle myös tärkeä samastumiskohde tämän kasvaessa ja muuttuessa vuosien mittaan.

Ystävä: Glimrénde. Rene on hämmentävimpiä tapauksia, jotka Sandieta ovat vastaan kävelleet, eikä pelkästään sen takia, että Sandie on jo kahdesti päätynyt pelastamaan tämän pienen ponin pahasta pulasta - ensitapaamisella hengenvaarallisen kivivyöryn alta ja toisella tapaamisella epämiellyttävän hyypiön ahdistelulta. Onnettomuuden seurauksena yksi Renen jaloista on halvaantunut, mikä myös osaltaan aiheuttaa hämmennystä Sandien suhtautumiseen. Kaiken tapahtuneen lisäksi myös Rene itsessään on hyvin erikoinen tamma, eikä Sandie aina oikein tiedä, miten tämän seurassa pitäisi olla. Ori kuitenkin viihtyy Renen kanssa yleensä harvinaisen hyvin ja silloin kun ei Reneä näe, huolehtii usein siitä, miten tämä mahtaa pärjätä. Omasta puolestaan Sandie pitää Reneä ystävänään - hämmentävänä, ihmeellisen vilpittömänä ja hieman omituisena, mutta ystävänä.

Ystävä: Llea. Tämä pirteä ponineiti ei ole lumihevonen, vaan vuoristoponi, ja Sandie tunteekin aika ajoin syyllisyyttä rikkoessaan laumansa sääntöjä Lleaa tavatessaan, mutta ori ei kerta kaikkiaan voi torjua pikkuisen tamman ylitsevuotavaa positiivisuutta ja iloisuutta, jotka tuntuvat tarttuvan Sandieenkin aina tamman ollessa lähettyvillä. Llea on loistava lohduttaja ja piristäjä, ja tämän seura tuntuu Sandiesta hyvin huojentavalta harmaina, ikävinä päivinä, vaikka toisaalta ori pitääkin Lleaa positiivisella tavalla hieman sinisilmäisenä eikä aina osaa ottaa tämän hihkumisia aivan tosissaan. Sandie on käyttänyt paljon aikaa opettaakseen Llealle saaren kieltä, sillä tamma ei puhu sitä äidinkielenään. Llea on nuorta oria kohtaan toisinaan hieman äidillinen, eikä Sandien ja Llean suhde olekaan kaikkein tyypillisin ystävyyssuhde.

Vihaa: Merimieli. Tuorein Sandien todellisista vihamiehistä sen jälkeen, kun tämä ori kävi Sandien ystävän, Renen, kimppuun epämääräiset mielessään. Sandien vihaa ruokkii kuitenkin eritoten lapsuuden paha muisto tästä päistäriköstä, jonka nimeäkään ori ei tiedä. Sandie pitää tätä yhtenä maailman tuhansista idiooteista ja vieläpä häiriintyneenä sellaisena ja toivoo vilpittömästi, ettei tästä tarvitsisi kuulla enää koskaan mitään.

Sattuman kauppatavarat: Mystiqué, Spirito Venus ja Magistral Maj. Näiden kolmen kanssa Sandie joutui melkoiseen pulaan, kun hevoset haaksirikkoutuivat kallioiden saartamaan laguuniin. Kaikki neljä olivat toisilleen tyystin tuntemattomia onnettomuuden sattuessa, mutta ponnisteltuaan muiden kanssa yhteisvoimin päästäkseen pulasta ja lopulta selviydyttyään näiden avulla Sandie tuskin koskaan unohtaa ketään näistä sattumalta kohdatuista kulkijoista.

MUISTOISSAAN

Inhoaa katkerasti: Emiros. Herra Kookospähkinä. Sandien on vaikea edes kuvitella ketään realistista olentoa, jota tämä voisi inhota enemmän kuin Rossoa. Rosso on ajan mittaan kiusannut ja nöyryyttänyt Sandieta henkilökohtaisesti, mitä tämä ei todellakaan ole antanut orille anteeksi ja mistä tämän viha Rossoa kohtaan löytääkin syvimmän lähteensä. Herra Kookospähkinä näyttäytyy Sandielle kuitenkin myös aivan konkreettisena uhkana, sillä Sandien sisaren ja Rosson välinen suhde vaikuttaa olevan pahasti vahingoksi Katlalle ja tämän tyttärelle. Oriit ovat ottaneet mittaa toisistaan useita kertoja, ja kaiken muun rakentavan lisäksi fyysisesti suurempi ja voimakkaampi Rosso herättää Sandiessa alemmuutta ja myös kateutta, jota ori ei kuitenkaan missään tapauksessa myönnä edes itselleen. Myös Rosson sanavalmius on käynyt pahasti Sandien itsetunnolle. Älykkyydeltään Sandie pitää itseään sen sijaan aivan eri ulottuvuuteen kuuluvana kuin Rosso ja halveksuukin tätä avoimesti. Rosso on Sandien silmin tyhmä, empatiakyvytön, vastuuton, dominoiva, väkivaltainen... lista on pitkä ja ikävä, ja joka negatiiviselle sanalle Sandiella on varsin hyvän kuuloiset perusteet. Lyhyesti sanottuna Sandie on Rossoa kohtaan äärettömän katkera ja kaunainen.

"sä senkin pieni rotta..."
-emiros © sarre

ULKONÄKÖNSÄ

Sandien perusilme on asiallinen ja useimmiten sosiaaliseen tilanteeseen korrektisti sovitettu. Sinertävän sävyisten silmien katse on huomiota herättämätön ja hieman sulkeutuvainen, mutta tarkkakatseinen voi havaita siinä myös levottomuuden, joka aika ajoin ulottaa otteensa orin silmiin. Olemukseltaan Sandie on vakaa, mutta huomaamaton, jopa varjomainen. Nuorukaiselle on tyypillistä pitää niin sanotusti matalaa profiilia myös ryhtinsä ja olemuksensa suhteen. Väriltään Sandie on papurikonkimo, jalat ja turpa ovat tummat. Orin jouhet ovat sileät ja mustat. Pään profiili on kupera. Sandie liikkuu vähäeleisesti, hieman kuin vaivihkaa, mutta tavoitellessaan vauhtia tämän liikkeet ovat irtonaiset ja lennokkaat ja tämä on erittäin nopea.

MENNEISYYTENSÄ

"Ensimmäinen asia, jonka muistan, oli Katlan utelias turpa aivan silmieni edessä. Katla syntyi vain vähän yli tuntia ennen minua, mutta avatessani silmäni hän seisoi jo tukevasti omilla kavioillaan. Katla oli vierelläni jo ennen kuin edes äiti ehti kurottaa turpansa puoleeni, ja sisareni on seissyt rinnallani koko lapsuuteni. Hän katsoi uteliaana vierestä, kun viimein monen tunnin yrittämisen jälkeen pääsin ylös kylmästä maasta ja kompastelin ensimmäiset askeleeni. Hän laukkasi kanssani ympäri suurta niittyä, jolla vietimme ensimmäisen kesämme. Hän näytti minulle, missä kasvoivat suurimmat ja vihreimmät voikukanlehdet, ja hän varasti omenanpalan turpani edestä, kun kotitilamme ihmiset toivat meille hyvää syötävää. Katla oli aina vahvempi ja rohkeampi kuin minä, mutta minä olin sinnikkäämpi ja kärsivällisempi. En muista lapsuudestani hetkeä ilman Katlaa.

Minä rakastin äitiä. Hän oli suuri ja lämmin ja turvallinen, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja lempeä. Äiti oli kokonaan valkoinen, ja hän oli ihaninta mitä maailmassa saattoi olla. Hänen nimensä oli Adoncia, "suloinen". Olin mielelläni äidin lähellä, enkä lähtenyt hänen luotaan koskaan yhtä kauas kuin Katla. Äiti kuunteli minua aina. Hän rohkaisi minua, kun pelkäsin, ja lohdutti kun Katla oli ollut ilkeä minulle. Kun olin pelästynyt ja surullinen, äiti kertoi minulle kauniita tarinoita valkeiden, siivekkäiden pegasos-hevosten maasta, jossa kaikilla oli hyvä olla. Hän kertoi, ettei siellä ollut vaarallisia asioita, ei riitoja eikä murhetta, eikä kenenkään tarvinnut koskaan pelätä. Äidin kertomukset Pegasosten maasta saivat mieleni aina paremmaksi, ja toivoin enemmän kuin mitään muuta, että äiti, Katla ja minä löytäisimme sinne ja voisimme asua siellä onnellisina yhdessä ikuisesti.

Mutta me emme voineet. Koska äiti löysi Pegasosten maahan ennen Katlaa ja minua.

Syksy oli jo tullut, ja Katla ja minä olimme seitsemän kuukauden ikäisiä, kun äiti yhtäkkiä alkoi voida huonosti. Hän sanoi meille olevansa kunnossa ja kielsi meitä huolehtimasta, mutta minä tiesin, ettei hän puhunut totta. Ja minä olin huolissani, vaikka äiti kielsi, sillä näin ettei hän voinut hyvin. Hän näytti hyvin, hyvin väsyneeltä, ja hänen silmänsä olivat sameat. Minä huomasin, että hän yritti teeskennellä ja peittää väsymystään, mutta arvasin silti, että häneen sattui. Koko illan minä seisoin äidin vieressä. Katla ei näyttänyt huolestuneelta, mutta minua pelotti.

Hämärä oli jo laskeutunut, kun äiti kaatui kyljelleen maahan. Silloin Katlakin ymmärsi jonkin olevan vinossa, ja me pyysimme äitiä nousemaan, mutta hän sanoi vain lepäävänsä hieman. Ja minä yritin uskoa häntä, yritin olla huolehtimatta niin kuin hän käski, mutta en voinut olla näkemättä äidin silmissä tuskaa, mitä niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt. Minä seisoin äidin luona, kävelin hänen ympärillään, laskeuduin maahan hänen viereensä ja katselin, kuinka hän näytti yhä väsyneemmältä ja kuinka hänen valkea karvansa kostui hiestä. Enkä minä tiennyt mitä tehdä.

Luulen, että seisoin äidin vieressä ikuisuuden, ja olin huolissani ja peloissani, enkä ymmärtänyt miksi hän makasi heinikossa. Hän kielsi jatkuvasti meitä huolehtimasta, mutta edes Katla ei enää ollut huoleton. Lopulta äiti alkoi taas kertoa siivekkäiden Pegasosten maasta. Minä näin, että hänen oli vaikea puhua, mutta hän kertoi silti meille kauniin ja suloisen tarinan valkeista pegasoksista, ja minä kuuntelin ja halusin unohtaa kaiken muun. Äiti kertoi, että jonakin päivänä jokaiselle tulisi aika lähteä Pegasosten maahan. Silloin kaikki huoli ja pelko jäisi taakse, ja jokainen leijailisi keveänä kuin höyhen suoraan tuohon ihmeelliseen maahan, missä kaikki olisi kaunista ja hyvää. Siellä tulijaa odottaisi valkeana hohtava pegasos, joka toisi tulijalle tämän siivet, ja sen jälkeen pegasoksia olisi yksi enemmän.

Näin äiti meille kertoi. Ja hänen tarinansa kuultuani minä ymmärsin, että hän oli lähdössä.

Kun ihmiset saapuivat, äiti oli jo mennyt. Minä makasin hänen valkean päänsä vierellä ja itkin, eikä kukaan ollut vierelläni lohduttamassa minua. Äiti oli löytänyt Pegasosten maahan, mutta minä olin jäänyt tänne. Äidin valkoinen otsatukka kastui kyyneleistäni, ja minä olisin tehnyt mitä tahansa päästäkseni hänen mukaansa.

Katla ei itkenyt. Hän potki ja puri paikalle saapuvia ihmisiä ja yritti pitää heidät poissa äidin luota, mutta lopulta ihmiset peittosivat sisareni. He tulivat ja veivät äidin pois ja jättivät meidät niitylle. Me makasimme heinikossa äidin ruumiin tekemässä painaumassa, ja minä itkin hiljaa Katlan kyljessä. Ensimmäistä kertaa hän ei moittinut minua kyyneleistä, ja vaikka hän ei itkenyt, meidän surumme oli yhtä.

Minä en muista, mitä tapahtui seuraavina päiviä, kun äiti oli lähtenyt. Muistan vain, että kaikkialla oli aivan tyhjää. Minun mielessäni oli pelkkää tyhjyyttä, ja minä vain makasin paikallani, missä sitten satuinkin olemaan. Katla ei maannut vierelläni, hän juoksenteli ympäriinsä tavallistakin enemmän eikä välittänyt minusta. Minäkään en välittänyt hänestä, ja työnsin koko maailman ulkopuolelleni tietämättä mitään mistään tapahtuvasta.

Kului päiviä tai viikkoja, en ole varma, mutta vähitellen me kumpikin aloimme hieman tointua äidin lähdöstä. Katla lakkasi jatkuvasti nelistämästä ympäriinsä, ja minä nousin jälleen huterille jaloilleni. Me yritimme olla niin kuin ennen, vaikka kumpikin meistä tiesi, ettei se olisi koskaan mahdollista. Äidin lähtö oli tehnyt Katlasta entistä levottomamman ja minusta entistä pelokkaamman. Ja kun minä katsoin meitä ja näin, miten me olimme muuttuneet, minä tiesin ettei mikään voisi koskaan täyttää sitä kamalaa tyhjyyttä, joka oli tullut äidin tilalle, eikä paikata kaipausta, joka täytti jokaisen hetkeni.

Mutta tiesin myös, ettemme minä ja Katla me silti olleet yksin. Meillä oli vielä toisemme, emmekä me aikoneet koskaan erota. Me rakastimme toisiamme, eikä maailmassa enää ollut muita kuin me kaksi.

Pian meidät lähetettiin pois kotitilaltamme. Meidät työnnettiin mustaan koppiin, vietiin satamaan ja lastattiin pieneen laivaan. Katla taisteli ihmisiä vastaan, ja ensimmäistä kertaa minäkin taistelin hänen rinnallaan. Vihasin ihmisiä, koska he olivat vieneet äidin pois meidän luotamme.

Meidät laitettiin silti laivaan. Siellä oli hyvin epämukavaa, sillä Katla oli levoton pienestä tilasta ja minua pelotti, eikä kumpikaan meistä tiennyt mihin me olimme matkalla. Ja sitten, monen tunnin kuluttua, laiva alkoi keinua enemmän. Keinahtelu voimistui hiljalleen, ja minun oli yhä vaikeampi pysyä pystyssä hatarien jalkojeni takia. Lopulta kaikkialla natisi ja velloi, ja minä kaatuilin yhtenään, vaikka Katla yritti auttaa, ja minä olin varma että me molemmat kuolisimme. Ja sitten valtava, tukahduttava vesimassa täytti laivan.

Olin jonkin aikaa veden alla - en tiedä kuinka kauan, koska saatoin pyörtyä, mutta yhtäkkiä huomasin olevani ulkona laivasta kylmän meriveden varassa. Olin kauhuissani tapahtuneesta ja valtavasta, aaltoilevasta merestä ympärilläni, mutta Katla oli vierelläni ja käski minun uida kohti lähellä näkyvää maata. Minä tottelin häntä, ja me kauhoimme henkeämme haukkoen kohti tuntematonta rannikkoa."

"Okei, ehkä toinen on vain... ujo? Jännittää? Mykkä? Ei! Ujo! Jännittää! Myk.. ei!"
-mexican wawe ox © anskuli

HÄNEN POLKUNSA SAARELLA

Sandie on elänyt Caraliassa lähes koko ikänsä. Tämä saapui saarelle kymmenen kuukauden iässä sisarensa Katlan kanssa ja on siis ollut saarella yli kolme vuotta. Sandiella on ollut hyvin aikaa kotiutua Caraliaan, eikä ori olekaan koskaan erityisemmin harkinnut saarelta lähtemistä, sillä ainoat sukulaisensakin orilla on Caraliassa. Juurettomuuden tuntu vaivaa pitkästä saarella elosta huolimatta Sandieta useinkin, eikä tämä tunne täysin löytäneensä paikkaansa laumastaan, vaikka onkin lumihevosena elänyt jo useamman vuoden. Ratkaisuja näihin ongelmiin ori ei kuitenkaan etsi ulkomaailmasta, vaan on hyvin tottunut elämään Caraliassa ja pitää saarta kotinaan.

yksin ja peloissaan

Sandien saarelle saapumisen jälkeiset kuukaudet olivat nuorelle orivarsalle sekavaa ja pelottavaa aikaa. Sandie oli kovin pelokas ja herkkä lapsi, eivätkä äidin riistäminen ja tyystin vieraaseen maailmaan heittäminen olleet omiaan luomaan turvallisuudentunnetta. Tapahtumat Caraliassa eivät nekään toivottaneet varsaa kovin lämpimästi tervetulleeksi: heti ensi töikseen Sandie joutui kauhistuksekseen katsomaan, kuinka Katlan käytöksestä ärsyyntynyt ori kävi sisaren kimppuun ja mursi tältä kylkiluunkin. Tapaus oli omiaan ruokkimaan varsan pelottavaa mielikuvaa vieraasta saaresta.

Ensimmäiset viikkonsa saarella Sandie kulki siskonsa Katlan kanssa ympäriinsä yrittäen kartoittaa paikkoja. Ennen pitkää temperamenttinen Katla kuitenkin suuttui veljelleen, joka oli varsin avuton ja pelokas vieraassa ympäristössä, ja lähti jättäen tämän yksin pimeään metsään. Sandie ei tiennyt, että Katlan oli tarkoitus vain antaa veljelleen opetus, sillä varsat eksyivät toisistaan oikeasti, eikä Katla palannut veljensä luokse seuraavana päivänä eikä sitäkään seuraavana. Pikku Sandielle tilanne oli hirvittävä kokemus; jäädä yksin suureen, pelottavaan, pimeään maailmaan, jossa ei tuntenut ketään eikä kukaan ollut sanomassa Sandielle, mitä tehdä! Lohduttomana ja neuvottomana Sandie harhaili ympäri saarta etsien siskoaan. Katla ei kuitenkaan tullut vastaan viikon, ei kuukauden eikä vuodenkaan päästä. Sisar oli kerta kaikkiaan kadonnut, ja Sandie kasvoi ja muuttui peläten, että Katla oli kuollut ja että Sandie oli kerta kaikkiaan yksin tällä omituisella saarella.

Noin vuoden iässä Sandie kuitenkin tapasi Ciervon, ystävällisen orin, joka kertoi kuuluvansa laumaan, jonka nimi oli lumihevoset. Vasta tuolloin Sandie sai kuulla kunnollisen selonteon saarella vallitsevista rajasäännöistä, eikä ollut yllättävää, että nuori ja eksynyt hevosenpoikanen liittyi siltä seisomalta lumihevosiin, joihin tämä ystävällinen aikuinenkin kuului. Ciervosta tulikin sittemmin Sandielle tärkeä ja läheinen ystävä.

päähän potkii elämä

Sandielle oli siis annettu koti ja paikka, jossa tämä sai olla turvassa rauhassa - tai ainakin tämän olisi pitänyt saada. Miehenalku havaitsi kuitenkin kuukausien kuluessa hyvin selkeästi, että tämä maailma ei ollut helppo paikka elää nuorelle, epävarmalle ja helposti kiusattavalle orille. Ystävänsä Ciervon kanssa Sandie tapasi Merimieli-nimisen metsäponin, joka suhtautui kaksikkoon varsin ikävästi ja kävi näiden kimppuunkin käytännössä vailla mitään järkevää syytä. Toinen, joka näki Sandien varsin viihdyttävänä pompotettavana, oli Emiros-niminen ori, joka esittäytyi Sandielle laukaisemalla tätä kohti katapultillisen kookospähkinöitä ja uittamalla tätä lammen rantamudassa. Kauhistunut, järkyttynyt Sandie oli käytännössä tyystin kyvytön puolustamaan itseään vanhempaa, suurempaa ja sanavalmiimpaa Rossoa vastaan, ja ensikohtaaminen tämän kanssa onkin jäänyt Sandien mieleen yhtenä tämän kurjimmista muistoista. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa Sandien ja Rosson vihamieliselle suhteelle, sillä Sandiella ei ollut tuolloin aavistustakaan siitä, kuinka monta kertaa oriit tulisivat vielä ottamaan mittaa toisistaan.

Säikyissä ja onnettomissa tunnelmissa jatkui nuoren lumihevosen elämä. Pari-kolmevuotiaana Sandie tyystin sattumalta tapasi jälleen kadoksissa olleen sisarensa Katlan, eikä riemulla olisi varmasti ollut rajaa, ellei kumpikin sisaruksista olisi kasvanut ja muuttunut melkoisesti vuosien aikana. Katla oli tuskin tunnistaa veljeään, jonka ulkonäkö oli muuttunut sysimustasta papurikonkimoksi, ja Sandie sai yllättyä kuullessaan sisarensa etsivän Marzoga-nimistä oria, jonka Sandie käsitti tamman poikaystäväksi. Katlan kärjekäs temperamentti ei kuitenkaan ollut kadonnut minnekään, ja ensi töikseen sisarukset joutuivatkin riitoihin, ja jälleen kerran Sandie katseli Katlan laukkaavan pois vihamielin. Asia ei ollut omiaan kohottamaan muutenkin päähän potkitun orin mielialaa.

Ystäviäkin kasvavalle orille silti siunaantui. Ciervon lisäksi Sandie tapasi eräänä huonona päivänään pikkuisen ponineidin, Llean, joka ei puhunut juuri lainkaan saaren kieltä, mutta joka sanoittakin osasi lohduttaa surullista ja yksinäistä Sandieta. Hämmentyneenä ponitamman lämmöstä ja pirteydestä sekä ennen kaikkea kielitaidottomuudesta Sandie alkoi opettaa Llealle omaa kieltään. Kielen oppiminen oli Llealle erittäin tärkeää, ja Sandie sai pienestä, aurinkoisesta tammasta iloista seuraa harmaisiin päiviinsä. Lumihevonen Llea ei ollut, mutta Sandie ei ollut turhan kranttu ystävien suhteen. Harhautui ori toisinaan laumansa rajojen ulkopuolellekin joko Llean kanssa tai ilman.

Erään kerran Sandien olisi kuitenkin kannattanut pysytellä visusti oman laumansa alueilla, sillä lisää vastoinkäymisiä oli luvassa. Ei siten, että Rosso olisi ollut kiinnostunut häätämään Sandieta vieraan lauman mailta, mutta uusia kepposia tällä oli mielessään Sandien pään menoksi. Tällä kertaa ori sai toden teolla pelästytettyä Sandien pahanpäiväisesti kummitustempuillaan, ja lähes yhtä paljon Sandieta järkytti se, että Rosson mukana papurikkoa vainoamassa oli Katla, joka vieläpä näytti olevan hyvää kaveria tuon sekopäisen ääliön kanssa. Kirjaimellisesti muutenkin tölvitty ja nöyryytetty Sandie tunsi saavansa paistinpannusta päähänsä kuitenkin viimeistään, kun tämä tajusi sisarensa olevan kantavana. Siinä järkytyksessä unohtuivat Rosso ja tämän "hupaisat" huomionosoitukset, sillä Sandie ei viattomassa mielessään pystynyt keksimään ainuttakaan järkevää selitystä sille, että Katla - kolme-neljävuotias kuten Sandiekin - oli saattanut hankkiutua kantavaksi, ja Sandie oli vähällä menettää järkensä asian takia. Rikkana rokassa ori hetken aikaa luuli Rosson olevan varsan isä, mikä ei sentään luultavasti kaikkien onneksi pitänyt paikkaansa, mutta väärinkäsityksiä ehti silti syntyä, kun Sandie pääsi vaahtoamaan sisarelleen Rosson kelvottomuudesta sen lyhyen hetken, ennen kuin ori vaiensi tämän varsin vihaisella uhkauksella. Katlan Sandie kuitenkin sai suuttumaan Rossolle, mutta näiden välirikkoa ori ei jäänyt katsomaan, vaan tyystin järkyttyneenä kaikesta tapahtuneesta poistui nopeasti takavasemmalle.

Rosso kuitenkin toteutti uhkauksensa ja etsi Sandien käsiinsä myöhemmin. Tämä vaati Sandielta selitystä sille, miksi Katla oli sillä tavoin suuttunut orille, missä oli taas yksi asia, jota Sandie ei saanut mahtumaan maailmaansa - miksi tämä ilkeä ja vastuuton vaatekaappi näki niin kovasti vaivaa selvittääkseen välinsä Katlan kanssa? "Me oltiin kavereita", sanoi Rosso, mutta sen enempää Sandie ei kiukkuisesta orista saanut irti. Suureksi yllätykseksi Sandielle, joka oli odottanut joutuvansa nuolemaan ojanpohjaa jälleen kerran, tämä oli kuitenkin ainoa Sandien ja Rosson välinen kohtaaminen, joka pysyi pelkän kovistelun asteella. Oli kuitenkin tärkeämpiäkin asioita, joita Sandie ei pystynyt käsittämään: mitä Katla kuvitteli tekevänsä hankkiessaan varsoja sen ikäisenä ja hengaavansa sellaisen idiootin kuin Rosson kanssa - ja miksi, miksi maailmassa Rosson oli pitänyt ottaa Sandie silmätikukseen sillä tavalla?

Vastaukset eivät Sandien elämässä tavalliseen tapaan olleet iloisia. Ensimmäiseen kysymyksistä ori sai nimittäin vastauksen muutaman kuukauden kuluttua löytäessään sisarensa lumihevosten mailla sijaitsevasta baarista tuhannen päissään ja kerrassaan poissa tolaltaan. Päihtyneen ja totaalisen epätoivoisen tamman vaahtoamisesta Sandie sai selville, että Marzoga - jota Katla oli etsinyt sisarusten tavatessa useita kuukausia sitten - oli hylännyt Katlan ja jättänyt tämän keskenään tulevan varsan kanssa. Tuo Marzoga siis oli Katlan varsan isä, ja häkeltynyt ja epäuskoinen Sandie, joka ei enää ollut aivan niin nuori ja sinisilmäinen, sai ymmärtää, että tällaistakin maailmassa tapahtui. Sisarusten välit olivat olleet poikki pitkään, mutta Sandie ymmärsi varsin hyvin, että kun tuittupäinen Katla nyyhkytti vasten veljensä olkaa ja halusi kuolla - vähät siitä kuinka paljon tämä oli juonut - ei vanhoilla vihamielisyyksillä ollut enää mitään merkitystä. Myötätunto ja samalla viha hyväksikäytetyn sisaren puolesta syttyivät Sandien sisällä - viha, joka myöhemmin tulisi viitoittamaan Sandien tietä kenties enemmän kuin tämä itsekään ymmärsi.

Ei kulunut montaakaan kuukautta ennen kuin Katla sitten ilmestyi lumihevosten maille mukanaan pieni, siro tammavarsa, jolla oli harvinainen väritys, mielikuvitukselliset merkit ja kirkas, totinen katse. Sisarusten viime tapaamisesta ei puhuttu, mutta nelivuotiaalle Sandielle oli riittävästi sisäistettävää siinäkin, että Katla oli äiti, Sandie esiteltiin enona ja pieni Katrinaksi nimetty varsa oli todellakin tämän sisarentytär. Sandie piti pienestä tammasta ja tämä piti Sandiesta, ja ori sai itsekin yllättyä huomatessaan tulevansa varsan kanssa niin hyvin toimeen - paljon paremmin kuin Katla, joka alkoikin tuoda tyttärensä Sandien luokse kaitsettavaksi tarvitessaan lepoa ja omaa aikaa. Katrina oli persoonallinen nuori tamma, joka avarsi Sandien maailmaa omalla tavallaan hyvin paljon ja jonka läsnäolosta tuli olennainen osa Sandien elämää. Orin ja varsan välille muodostui nopeasti läheinen suhde: Sandie opetti Katrinalle asioista sen mitä itse taisi ja piti tästä huolta, kun Katla ei ollut saatavilla. Ori alkoi tuntea suurta vastuuta sisarentyttärestään, ja ajan kuluessa tälle muodostui rooli Katrinan tukijana ja suojelijana. Varsan mukana Sandie kasvoi ja muuttui itsekin.

Valitettavasti vain tilanne Sandien ja tämän sisaren välillä ei ollut yhtä harmoninen. Ori ymmärsi, että Katla oli kaikesta tapahtuneesta järkyttynyt ja maassa ja teki parhaansa auttaakseen tätä Katrinan kanssa, mutta Katla nyt ei vain ollut niitä vastuullisimpia äitejä. Tämä alkoi olla yhä enemmän poissa tyttärensä luota, toisinaan yötä myöten, mikä oli omiaan herättämään Sandiessa epäluuloja. Ennen pitkää orille valkenikin, että Katla liikkui jälleen Rosson kanssa. Sandielle asia merkitsi suurin piirtein samaa kuin jos Katla olisi ollut veitsenheittäjän maalitaulutyttönä, ja sekä sisarensa että tämän tyttären puolesta huolissaan ori yritti saada Katlan pään kääntymään selittämällä, kuinka vastuuton, dominoiva ja kaikilla mahdollisilla tavoilla vahingollinen olento Rosso oli. Ikävä kyllä Sandien itsestäänselvyydet eivät jostain käsittämättömästä syystä tuntuneet näyttäytyvän Katlalle samalla lailla, ja ori saikin pian huomata saarnansa tuloksettomiksi. Kaiken lisäksi vaikutti hälyttävästi siltä, että Rosso oli jollain konstilla saanut Katlan jälleen heittämään järkensä liihottamaan taivaalle lintujen kanssa ja että hevoset kulkivat nyt yhdessä enemmänkin kuin vain kavereina. Sandie oli varma, että tästä ei voinut seurata hyvää. Tämä yritti jopa kieltäytyä ottamasta Katrinaa luokseen estääkseen Katlaa lähtemästä Rosson luo, mutta tamma ei ottanut moista kuuleviin korviinsa, eikä Sandie tietenkään voinut jättää varsaa heitteille.

Lopulta Sandien pahat aavistukset kävivät toteen hyvinkin konkreettisesti. Katlan viipyessä myöhään eräänä yönä Sandie lähti huolissaan ja vihaisena tätä etsimään - ja löysi sisarensa jälleen baarista, tietenkin Rosson kanssa ja tällä kertaa vähän muutakin kuin baarin juomia lamauttamassa keskushermostoaan. Katla oli huumattu, ja Rossolta Sandie sai kuulla, että tämä oli myös miltei raiskattu. Kaikista mieluimmin tuohtunut ja raivostunut ori olisi siinä tilanteessa potkaissut pään irti sekä Rossolta että Katlalta. Tämä ei tiennyt uskoako Rosson sanoja vai ei, oli järkyttynyt sisarensa vuoksi ja joka tapauksessa täysin varma siitä, että Rosson takia Katla oli jälleen kerran joutunut vaikeuksiin, ja pahempaa olisi luvassa, jos tämä jatkuisi.

Tilanne oli sikälikin farssia muistuttava, että Sandie ei pohjimmiltaan ollut varsinaisesti mikään ylisuojelevainen veli, ja tilanne oli sisaruksille hankala, sillä ennen Katla oli aina ollut se, joka sanoi mitä tehtiin ja miten asiat olivat. Ilman Katrinaa Sandie ei luultavasti olisi ylipäätään ollut Katlan elämästä perillä senkään vertaa kuin nyt eikä varmasti olisi kokenut tarvetta puuttua asioihin tällä tavalla, mutta orin mielessä kangasteli vakava huoli sekä Katlasta että pienestä Katrinasta, jolle äitinsä holtittomuus ei missään tapauksessa ollut hyväksi. Lisäksi mukana sotkussa oli luonnollisesti orin oma kauna Rossoa kohtaan, joka poltteli sitä voimakkaampana, mitä enemmän Sandie joutui tuosta orista kuulemaan. Sandien kärsivällisyys alkoi olla vähissä.

Katlan, jonka mielenliikkeistä Sandie ei ymmärtänyt tässä vaiheessa enää yhtikäs mitään ja jolta ei edes ristikuulustelussa irronnut puolikastakaan järkevää lausetta, ei kuitenkaan ilmeisesti tahtonut ottaa opikseen. Sandie ei kerta kaikkiaan kyennyt käsittämään, mikä sai tamman yhä uudelleen palaamaan Rosson luo, eivätkä orin omat mahdolliset selitykset ilmiölle olleet suloisia tai kauniita. Sandie oli useaan otteeseen karvaasti joutunut kokemaan, kuinka mielellään tuo vastenmielinen ori nöyryytti pienempiään ja kuinka vastuuton ja empatiakyvytön tämä oli, ja Sandie tiesi erittäin hyvin myös, ettei sen enempää Katlalla kuin tällä itselläänkään ollut mahdollisuuksia puolustautua ladonoven kokoista oria vastaan sen kerran, kun tämä sai jotain päähänsä. Sandiella ei ollut aavistustakaan, mistä tässä sotkussa oli kyse, mutta huoli ja kauna kasvoivat kilpaa orin mielessä.

Vihoviimeinen niitti oli, kun Katla erään järkyttävän kerran saapui kotiin keho ruhjeilla ja henkisesti lähellä lievää hysteriatilaa. Sandie ei ollut ikänään tuntenut oloaan yhtä sanoin kuvaamattoman kamalaksi kuin tuona iltana katsoessaan sulkeutuneena itkevää sisartaan, joka ei kuunaan ollut ollut yhtä huonossa kunnossa. Senkään vertaa selityksiä ei Katlasta irronnut kuin tähänkään asti, mutta Sandie ei niitä tarvinnut. Rosso oli mennyt tuhatkertaisesti liian pitkälle, ja viha, joka Sandien sisällä oli kytenyt kuukaudesta toiseen, ei enää tuntenut kohtuutta.

nyt jumalauta!

Saarnojen ja varoitusten aika oli ohi. Aggressio, jonka tapahtunut Sandiessa laukaisi, sisälsi katkeruutta, kaunaa, raskasta huolta ja tuohtumusta vuosien ja vuosien ajalta. Tämä maailma tuntui repivän Sandieta rikki sisältä päin, eivätkä vihasta sokeat silmät nähneet muita kuin Rosson, jonka Sandie ei enää aikonut antaa satuttaa perhettään eikä itseään. Poissa oli säikky pikkupoika, poissa epävarma ja herkkä nuorukainen; poissa oli se Sandie, joka tämä oli joskus ollut, kun papurikko tuona iltana asteli lumihevosten baariin.

Mistä lie johtunut, että Sandie ja Rosso saattoivat yllättäen olla samassa tilassa ja jopa keskustella ilman, että ilmassa lenteli kookospähkinöitä tai uhkauksia - kenties siitä, että kumpikin oli aikuistunut ja muuttunut, kenties siitä, että sosiaalinen tilanne orien kesken oli erilainen nyt, kun Katla oli näiden välissä hankaluuksia herättävässä asemassa, kenties jostain muusta. Sandie joka tapauksessa käytti tilaisuuden hyväkseen, kätki kiukkunsa sarkastisiin kommentteihin ja lyöttäytyi Rosson seuraan tavoitteenaan saada tämä juomaan itsensä riittävän tolkuttomaan tilaan, sillä tottahan Sandie tiesi, ettei tästä tasaveroin ollut vastusta suurelle orille. Sandie oli aina käyttänyt mieluummin järkeä kuin väkivaltaa, mutta tänään ori oli valmis käyttämään molempia.

Hieman huojuvan Rosson lopulta lähtiessä baarista Sandie seurasi tätä pimeää polkua pitkin metsään. Saman lammen luona, jonka rannalla Rosso oli Sandieta vuosia sitten nöyryyttänyt, tämä kävi suurempansa kimppuun. Päihtyneestä Rossosta ei ollut taistelemaan, ja Sandieta kalvoivat paitsi viha Katlan vuoksi ja inho ja halveksunta tuota ylimielistä oria kohtaan, myös katkeruus ja kauna puhtaasti tämän itsensä puolesta, kaiken sen vuoksi, mitä Sandie oli Rosson toimesta saanut sietää. Tällaisen tunnetaakan ajamana oli kieltämättä jonkinasteinen ihme, ettei Sandie hukuttanut Rossoa tuohon kovan onnen lampeen, minkä ori olisi mahdollisesti kyennytkin tekemään nyt, kun Rosso oli varsin puolustuskyvyttömässä tilassa. Mutta Sandie tyytyi näkemään toisen selkäänsä saaneensa - ja kuulemaan lupauksen, ettei Rosso enää koskisikaan Katlaan, joka orista väkivalloin irtosi vasta, kun Sandie kerta kaikkiaan uhkasi hukuttaa tämän.

Seuraavat viikot Sandie vietti kestokireänä ja levottomana. Toki tämä oli itsekin melko järkyttynyt siitä, mitä oli tullut tehtyä, mutta ahdistuksen aihetta oli siinäkin, että joka mutkan takana Sandie odotti näkevänsä taas suuren, mustavalkoisen orin. Sandie oli ilman muuta kaiken aikaa tiennyt, että tämä joutuisi tilille teostaan heti, kun Rosso olisi taas kunnossa, mutta järkisyin tämä oli vakuutellut itselleen, että jos Katla ja Katrina saisivat nyt olla rauhassa, se olisi sen arvoista. Vaan kukapa Sandien kieltoja olisi koskaan kuunnellut...

Kyllähän Rosso tuli. Tietäen kaiken sankaruuden tavoittelun olevan hyödytöntä, kun toinen oli kaksikymmentä senttiä suurempi, Sandie juoksi. Tämä yritti karistaa Rosson kimpustaan suolla, ja kuin ihmeen kaupalla Sandielle tarjoutui jo toinen tilaisuus hankkiutua Rossosta eroon, kun suonsilmäke kaappasi tämän syliinsä. Sandielle ei kuitenkaan jäänyt turhan paljon aikaa miettiä, oliko tämä sisimmässään tappajatyyppiä vai ei, sillä vihan viemä mieli provosoitui helposti, ja Rosso pääsi kuin pääsikin pulasta houkuteltuaan Sandien riittävän lähelle, jotta saattoi ottaa tästä tukea. Sen jälkeen kantavalla maalla seisoi kaksi erittäin vihaista nuorta oria, eikä taistelun alkuun tarvittu enää montaa sanaa. Oli Sandien vuoro saada selkäänsä ja hieman enemmänkin - Rosso ehti viedä tältä puolet vasemmasta korvasta, ennen kuin kamppailu keskeytyi Katlan yllättäessä veljensä ja poikaystävänsä toistensa kimpusta. Jo valmiiksi lyöty Sandie sai palkaksi kaikesta yrittämisestään vielä viimeisen tyrmistyksen: Katla, kuultuaan veljensä tekemisistä, huusi Sandielle suorin sanoin, että tämä oli mielenvikainen, käski Rosson tappaa Sandie siihen paikkaan ja lähti jättäen oriit keskenään. Ruumiita ei sentään tullut, mutta Sandie sai oppia vihonviimeisen kerran, mikä oli maailman palkka. Väärinkohdellummaksi ori tuskin olisi voinut itsensä tuntea.

Loukkaantuneena ja verisenä pois harhaileva Sandie tapasi kuitenkin sattumalta Jawery-nimisen vanhemman orin, joka auttoi tätä pahimmassa hädässään. Ori vaikutti olevan hyvin huolissaan siitä, mitä Sandielle oli tapahtunut, ja vaikutti tietävän paljon saarella elävästä mafiasta. Sandiekin tiesi mafiasta jonkin verran: Katla oli kuukausia sitten kertonut tälle tasankohevosten kokouksessa kuulemistaan asioista, ja Sandie tiesi myös Rosson kuuluvan mafiaan, mikä oli tämän mielestä erittäin järkeenkäypää, lähes itsestään selvää. Jawery kertoi, että tällä oli yhteyksiä saaren johtajiin, ja pyysi Sandieta kertomaan, kuka oli käynyt tämän kimppuun. Nuori ori sai hämmennyksekseen vielä kerran tilaisuuden laittaa Rosso maksamaan kaikesta, mitä tämä oli tehnyt. Sandie antoi Jawerylle Rosson nimen ja tuntomerkit - ilmiantoi mafian jäsenen, joita saarella ilman muuta haeskeltiin rikollisina. Ei Sandie asiaa kauaa ehtinyt miettiä, mutta silti tämä tunsi olonsa hyvin hämmentyneeksi katsoessaan Jaweryn lähtemään etsimään jotakuta laumojen johtajista.

Katlan ja Sandien välit olivat poikki, ja tällä kertaa mukana sotkussa oli molemminpuolinen ennen kokematon tuohtumus, kiukku ja myös hämmennys. Sandie ei nähnyt sisarensa toimissa minkäänlaista mieltä eikä ymmärtänyt, kuinka tämä sellaisessa tilanteessa saattoi yhä vain ottaa Rosson puolen. Eivät Katla ja Sandie koskaan erityisen läheisiä olleet toisilleen olleet, mutta sisaren käytös näytti Sandiesta kerta kaikkiaan masokistiselta. Mutta Sandie ei enää aikonut välittää. Tämä oli oppinut. Kaikkensa ori oli tehnyt suojellakseen perhettään ja itseään, mutta mikään ei tuottanut tulosta, ja Sandie sai vain kärsiä itse. Jos Katla halusi olla toivoton, Sandie ei enää mahtanut sille mitään. Vaan hajottava oli orin tilanne, sillä kaikista järkisyistä huolimatta huolta sisaresta ja etenkin pienestä Katrinasta ei voinut kääntää pois päältä. Katrinankaan Katla ei enää antanut tulla Sandien luo, ja ori tunsi olonsa hyvin levottomaksi ja eksyneeksi. Mikään ei toiminut, kaikesta seurasi vain pahaa, eikä Sandiella ollut enää aavistustakaan siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin. Kaikki, mitä tämä teki, tuntui merkityksettömältä.

Nuorukaisen murheille löytyi onneksi kuuntelija. Sandie tapasi laumatoverinsa Spretturin, muutamaa vuotta vanhemman orin, jonka rauhallisen letkeä elämänasenne tuntui Sandiesta rentouttavalta ja jolle tämä saattoi hieman purkaa ahdistustaan elämästä. Oriit ystävystyivätkin keskenään varsin nopeasti.

seikkailuelokuvassa?

Sandien päiviin oli tiedossa kummallisia käänteitä. Turhautuneen ja kenties lievästi masentuneenkin orin olo oman laumansa alueilla alkoi tuntua lähinnä pään hakkaamiselta seinään, joten jotakin uutta ajateltavaa saadakseen tämä lähti vaeltamaan kohti etelää. Rannikolla Sandiesta kuitenkin alkoi tuntua, että tämä suorastaan veti puoleensa kaikennäköisiä tappelupukareita, sillä ori joutui muutamankin hevosen kanssa sivustakatsojaksi pieneen tappeluun. Suuttuneena riehumiseen Sandie ja muut paikalle sattuneet päättivät ajaa riitapukarit veteen viilentämään tunteitaan - vaan kuinkas kävikään. Myrskyisä meri päätti paiskata joukon niskaan valtaisan aallon, joka veti hevoset mukanaan - ja tuokion aalloissa kamppailun jälkeen Sandie löysi itsensä pienestä, kallioiden saartamasta laguunista kolmen muun haaksirikkoisen kanssa. Loput joukkiosta olivat kadoksissa ja nämä neljä puolestaan ansassa laguunissa, yksi heistä vieläpä melko lailla loukkaantuneenakin. Sandie saattoi tuskin uskoa tilannetta todeksi. Kaikeksi onneksi Mystic, Venus ja Maj osoittautuivat loppupeleissä jokainen kelpo kavereiksi, ja yhdessä toisiaan auttaen nelikko pääsi lopulta takaisin ihmisten ilmoille synkkää luolastoa pitkin. Siitä ei mihinkään silti päästy, että tapaus oli todella pysäyttävä, ja selviytyjät erosivatkin toisistaan melko sanattomissa tunnelmissa.

Sandie vaikutti kuitenkin joutuneen yhtäkkiä keskelle seikkailuelokuvaa. Nukuttuaan yön yli haaksirikkoutumisen jälkeen Sandie lähti taivaltamaan takaisin kohti pohjoista, muttei päässyt edes rannikkovuoriston toiselle puolelle, kun jo törmäsi vuoristopolulla haavoittuneeseen ponitammaan, joka oli jäänyt kivivyöryn alle. Poni oli pahasti loukkaantunut ja tuskin tajuissaan, kun tyrmistynyt Sandie kaivoi tämän pois kivimurskan alta. Ori oli järkyttynyt: yksi tamman jaloista oli halvaantunut, tämä oli kokonaan ruhjeilla ja tuskin pääsi jaloilleen. Sandie oli varma, että poni menehtyisi ennen aamua, mutta jäi kuristunein tuntein tämän luokse. Ori ei halunnut, että tamma - Rene - joutuisi kuolemaan yksin autiolla vuorenrinteellä kylmässä sateessa.

Seuraava aamu valkeni kuitenkin hämmentävänä. Sandie ei voinut uskoa aistejaan, kun tämä heräsi ja tajusi tamman vieressään napittavan itseään ruskeilla silmillään. Viimein tyrmistynyt Sandie sai ponin talutettua metsän suojaan toipumaan. Ori ei tohtinut uskoa, että tamma todella sittenkin selviäisi, mutta jahka päivä kului, oli se vain uskottava. Rene oli jokseenkin poissa tolaltaan, mutta hengissä. Sandiekin oli kaikesta tapahtuneesta varsin häkeltynyt, ja entisestään ori järkyttyi kuullessaan, ettei Renen onnettomuus ollut ollut vahinko. Bella-niminen tamma oli jättänyt Renen kuolemaan vuorenrinteelle. Muutenkin Rene oli omiaan hämmentämään Sandieta. Tamman erikoislaatuinen luonne - sisukas, mutta samalla herkkä - ihmetytti Sandieta, ja kaksikko päätyi keskustelemaan hyvinkin syvällisistä asioista, vaikkeivat nämä toisiaan juuri tunteneet. Renen kanssa oli yksinkertaisesti helppo puhua. Sandie vietti tamman seurana vielä toisenkin yön, mutta seuraavana aamuna Rene päätti, että nyt sai riittää. Tamma pystyi jo kävelemään hieman ja tämä passitti Sandien kotiin tahtomatta vaivata oria enempää. Hämmentyneenä Sandie totteli, mutta jäi huolestuneeksi Renestä ja siitä, miten tämä pärjäisi.

Kotialueille palaaminen ei sekään tuonut Sandien kummallisiin päiviin tavallisuutta. Pian Renen hyvästelemisen jälkeen Sandie päätyi taas pelastuspuuhiin, kun tämä (jälleen) sateisella merenrannalla havaitsi veden varaan joutuneen hevosen ja enempiä ajattelematta syöksyi auttamaan tätä. Orin aallokosta rannalle kiskoma muukalainen paljastui kuvankauniiksi tammaksi, jonka todellisuuttakin Sandie ehti jo epäillä saattaessaan tämän turvaan sisämaahan ja kertoessaan tälle saaresta. Mutta entistä epätodellisemmaksi tilanne päätyi, kun monen tuokion hämmentävän ystävällismielisen ja kohteliaan sananvaihdon jälkeen tuo tamma - Violaksi itsensä esitellyt - varoittamatta kiskoikin kauniille kasvoilleen petollisen ilmeen ja kerrottuaan vilpittömästi toimineelle Sandielle, kuinka helppo tätä oli johdatella, katosi kuin tuhka tuuleen metsän syvyyteen.

Turha sanoakaan, ettei Sandiella ollut aavistustakaan, mistä oli ollut kyse vai oliko ollut mistään. Mutta vihainen ori oli, vihainen ja turhautunut. Hieman lievennystä Sandien synkkään mielentilaan toi Ciervo, johon tämä sattumalta törmäsi pitkän ajan jälkeen ja jolle tämä uskalsi puhua huolistaan. Mutta eivät murheet puhumalla maailmasta loppuneet...

Sandie lähti nimittäin pian takaisin vuoristoponien alueelle etsimään Reneä huolissaan siitä, kuinka tämä mahtoi pärjätä. Tamma löytyikin toipuneena selvästi edellisestä tapaamisesta, ei siinä mitään. Mutta aurinkoisen illan katkaisi ukkoskuuro, joka ajoi kaksikon suojautumaan sateelta luolaan. Pientä hämmentymistä seurasi Renen ukkospelon ja Sandien myötätunnon saadessa tilanteen hieman herkistymään. Siitä olisi varmaankin vielä selvitty kunnialla, mutta lähtiessään kuuron laannuttua etsimään lähistöltä juomapaikkaa ja jättäessään Renen odottamaan luolaan Sandie teki virheen.

Palatessaan luolalle Sandie ei halunnut uskoa näkemäänsä. Rene oli saanut seuraa - eikä kenestä tahansa, vaan eräästä, jonka Sandie oli tavannut kauan sitten aiemminkin epämiellyttävissä merkeissä. Päistärikkö poniori menneisyyden jäätiköltä oli kuin kohtalon oikusta ilmaantunut paikalle. Eikä epäilystäkään ollut siitä oliko tällä mielessään iloinen jälleennäkeminen vai jotakin ikävämpää.

Sandiella ei ollut jäljellä paljoakaan kärsivällisyyttä tai hyvää tahtoa, ja sen vähänkin tämä päätti säästää myöhemmäksi. Nurkkaan ahdistetun Renen ori sai kyllä pois pulasta ja koko luolasta kohtuullisella väkivallalla, mutta kohtuutonkaan väkivalta ei lopulta saanut päistärikön tahtoa taipumaan Sandien edessä. Jo toisen kerran nuorukainen pahoinpiteli jonkun, joka oli saanut kaunat tämän sisällä tulvimaan pintaan - eikä luolaan makaamaan jäänyt päistärikkö ollut tällä kertaa edes tajuissaan, kun Sandie käänsi tälle selkänsä.

Seuraavat päivät olivat turtuneita. Sandie oli itsekin typerryksissään paitsi kamppailusta, myös siitä mitä oli taas tullut tehtyä. Lisäksi soppaa hämmensi Rene, jonka voinnin tila orin oli käytävä tarkistamassa heti, kun tämä sai palautettua itseensä sen verran sisua. Ristiriitaisuuksia ja hermostusta vaihdettiinkin, kun tamma ja ori yrittivät selvittää tilannetta itselleen ja toisilleen. Rene ei onneksi vaikuttanut olevan erityisen järkyttynyt Sandien vihanpurkauksesta, mitä ori oli pelännyt, mutta nuorukainen tunsi silti velvollisuudekseen tukea poissa tolaltaan olevaa tammaa. Lopulta tilanne rauhoittuikin, ja hämmentävän päivän päätteeksi kaksikko hyvästeli toisensa jälleen.

GALLERIANSA

HOKSAUS POKSAUS! Jos ystävällisesti selaat tätä sivua firefoxilla, näet allekirjoittaneen mielipiteen gallerioiden kuvista, kun pidät kursoria niiden päällä. ie:n mielestä moinen toiminto on ilmeisesti turha...

© kaZAM, toukokuu 2009. Sandie tarvitsi ehdottomasti kokokuvan, ja viimeinkin hän sellaisen sai. Olen tähän ihan tyytyväinen. Taustasta tuli erikoisempi kuin ajattelin, mutta hevonen onnistui ihan hyvin. Ennen kaikkea se näyttää suunnilleen siltä, miltä pitäisi. Sanat taustalla tarttuivat korvaani eräästä biisistä ja sopivat vain yhtäkkiä hyvin juuri tähän kuvaan ja Sandieen. Hähä, yrittäkääpäs ottaa selvää, mitä siellä kokonaisuudessaan lukee >:D No, sen voin sanoa, että lyyrikat ovat Indican kappaleesta Nukkuu kedolla.

© kaZAM, heinäkuu 2008. Äh... pidän tästä ja kuitenkaan en pidä. Vähän tätä tällaista tyyliteltyä hevosta taas (en tiedä itsekään onko sillä kulmakarvat vai ei, ja silmä nyt on ihan suosiolla tuollainen), ja Sandie on aika massiivinen (tosin mallikuvassakin oli andalusialainen... ei sillä että selittelisin!), mutta se mikä eniten aiheuttaa vääntöä mielessäni on orin ilme. Ei sillä, etteikö Sandie olisi usein juuri tuollaisella päällä, mutta kuitenkin... mmh. Harja on liian tuuhea + pitkä + karhean näköinen. Papurikkokuviointi sentään kerrankin onnistui mielestäni!

FAN-ARTTINSA

© anskuli, kiitän! En tajua, kuinka Sandie on yhtäkkiä kalastellut näin paljon arttia. Sympaattinen ilme hänellä tässä. Ja minua suuresti huvittaa, että jo kaksi ihmistä on ehtinyt tehdä tulkintansa tuosta revitystä korvasta ennen kuin olen itse sitä lainkaan tehnyt. Enkelikellollakin se oli mukana. Kiitos teille vaivannäöstä, nyt minun ei tarvitse miettiä!

© Dualess, kiitän! Sandien ensimmäinen art... joka paikkaan Lessie on sitten ehtinyt ekana piirtää, käsittämätöntä. Alexander varsana siinä ja ilme on erittäin osuva kuvaamaan tämän tuonaikaista luonnetta. Ori oli tosiaan varsana täysin musta. Tykkään tämän korvista tässä.

© Enkelikello, kiitän! Tämä teki minuun vaikutuksen. Rakastan tässä Sandieta ja noita tuulentuiverruksia JA kuvatekstiä. Kaikkea siis. Tykkään Enkelikellon tyylistä kovasti, ja tässä on toinen suosikeistani hänen galleriassaan. (Toinen on Merimielen muotokuva.) Sandie on huolellisesti ja tarkasti hahmosivujen mukaan piirretty, mitä arvostan, ja erityisesti pidän jouhista. Upeat. Ja CMX:n lyriikat ovat... parhaat. Pidän melkein mistä tahansa kuvateksteistä, mutta nämä ovat oikeasti loistavat. Saatan olla ihan havuhattu, mutta minua oikeasti liikuttaa että joku tulkitsee minun hahmoani niin hyvin.

© Inna, kiitän! VÄRIÄ! Syviä, lämpimiä VÄREJÄ! Tämä on edukseen ihan jo senkin takia, että Sandien kaikki muut artit ovat jostain ihmeen syystä lähes täysin mustavalkoisia. Muutenkin pidän tästä erityisesti juuri hienon värien käytön takia. Syvän vihreä vuori (vai onko se metsä? Tai pensas?) on kiva, ja rakastan tuota lämpimän oranssinkeltaista taivasta. Sandiekaan ei ole värittömän harmaa. Ja jotenkin tämä koko kuvan väritys on tehty niin hienosti tuolla lailla utuisesti, epätasaisesti. Joo, ja taustan monitulkintaisuus miellyttää myös (tai sitten en vaan tajua... mutta ei sekään haittaa!) Hyvin oman näköisenä piirros, pidän. Tosin Innakin muistaakseni tämän jälkeen vannoi, ettei enää koskaan piirrä papurikkoja, joten lisää on kai turha toivoa... :(

© Jagashina, kiitän! Tämä on valloittava... uskomattoman tunnelmallinen tilannekuva. Kohtaus on pelistä, jossa Sandie, Mystic, Maj ja Venus joutuivat eristyksiin laguuniin, kun suuri aalto kaappasi nämä merelle... ja tässä he ovat juuri päässeet pois ahdingostaan auringonlaskua katsomaan. Tykkään hirveästi ihan koko kuvasta - väreistä, taustasta, jokaisesta hevosesta ja koko tunnelmasta... tämä on aivan ihana. Aivan ihana.

© Sigitius, kiitän! Noniin, KAIKKI KATSOVAT TÄNNE. Tältä Sandie näyttää. Sig on piirtänyt hahmoni paremmin itsensä näköiseksi kuin minä ikinä, mistä olen sekä kiitollinen että ärsyyntynyt... no, mutta siitä päästään yli. Siis jollain lailla tämän ilme ja olemus ovat vain hirveän oikeanlaiset. Tuollaista patoutunutta energiaa. Taitavasti piirretty myös, en todellakaan tiedä miten käsin saadaan aikaan tuollainen papurikkokuviointi. Jotenkin tämä on minusta hyvin vetoava kuva.

ja tahmatassut irti alexanderista.
otsikon kuvat © Sigitius & Enkelikello ... otsikon lyriikat © cmx
artit © tekijänsä ... allt annat © kazam