Olen käyttäytynyt huonosti. Tunnustan. Kaudenpäätösreissu Smoolantiin onnistui yli odotusten. Levosen pöydänkulmalleni tipauttama firman luottokortti vinkui iloisesti nauha punaisena tanssiravintolan kassalla ja seuraavan kerran uskaltanen pistäytyä toimituksessa vasta parin viikon päästä. Heikki kun uhkaili palata reissuiltansa tässä kuunvaihteessa..

Poikkeuksellisen huonoa käytöstä oli kyseisellä kisamatkalla havaittavissa kyllä muuallakin. Kilpailukeskuksessa huomiota herättävän humalaisia retkueita sai lähinnä väistellä, ettei kukaan vahingossa uinut liiveihin. Onneksi tehokas syyssade tyhjensi kilpailukeskuksen seurabusseihinsa juopottelemaan. Meidän seurueeseemme ei tietenkään moisia hulttioita osunut, joten bussimatka sujui leppoisissa merkeissä kannat kohti kattoa. Laivamatka olikin jo siten historiaa ja laivapoliiseilta loput.

Mutta kiinnostavaa on se, mitä tapahtuu Turun sataman jälkeen. En nyt tarkoita sitä, kenen luokse kukakin hortoilee joko jatkamaan juopottelua tai suorittamaan eriasteisia aviorikokseksi luokiteltavia toimenpiteitä. Minua kiinnostaa suunnistajan talviuni. Lähes kaikkien puolituttavuuksien, joita on tottunut näkemään kisoissa lähes joka viikonloppu, katoaminen elämään omaa talvielämäänsä jonnekin, omiin hoteisiinsa.

Näitä kisatuttavuuksia on tottunut pitämään jotenkin itsestäänselvyytenä. Että se sama tyyppi tulee aina samoihin kisoihin ja sen kanssa voi jopa jollain tasolla ystävystyäkin. Ja nyt, kun pimeys alkaa juuri työajan päätyttyä, vesisade vie viimeisetkin lenkkihalut ja kaiken kruunaa räntäsade ja jäätyvät lenkkipolut, huomaa, ettei näistä kisakavereista todellakaan tiedä muuta kuin nimen ja seuran. Ei ole tullut otettua ylös osoitetta tai puhelinnumeroa. On aika yksinäistä.

Joskus olen iltalenkillä nähnyt vilaukselta tutunnäköisiä verkkapukuja ja välillä jopa epähuomiossa tervehtinyt jotakuta hemmoa, jonka olen useammin nähnyt kisoissa. Mutta missä ne kaikki muut ovat? Todennäköisesti jossakin muualla kuin edustamansa seuran kotikaupungin keskeisimmällä pururadalla.

Talvella suunnistajiin voi kuitenkin törmätä muutamissa paikoissa, enkä nyt tarkoita Nilsiän Alppipukkien testijuoksuja, jotka nekin ovat melkoinen mediatapahtuma. Varma tapa nähdä joku suunnistustuttu on käydä erilaisissa valmennusseminaareissa. Varsinkin naisille tämä on suositeltavaa, sillä sukupuolijakauma on yleensä kaikinpuolin edullinen.. (ikäjakauma ei valitettavasti aina…)

Suunnistajia näkee suurella varmuudella myös: ensilumilla kaikissa lapin hiihtokeskuksissa, tosin vähän yritystä se vaatii, sillä nämä erakkoluonteethan viihtyvät niissä etäämmissä metsämökeissä ja hiihtävät ainoastaan umpihangessa… Kaikenlaisissa kansanhiihtotapahtumissa voi myös törmätä ainakin tiettyyn suunnistajalajiin. Tämä laji kiertää kesälläkin kaikenlaisia lassenhölkkiä ja impivaarajuoksuja ja koostuu etupäässä 40+ mieshenkilöistä.

Suosittuja bongauspaikkoja ovat myös erilaiset Etelä-Eurooppaan suuntautuvat suunnistusmatkat. Näillä reissuilla tapaat niiden ei-toivottujen naapurikaupungin poikien lisäksi myös mielenkiintoisia tuttavuuksia muistakin suunnistuskulttuuria vaalivista kansallisuuksista. Vieläkin muistelen kaiholla sitä vuosien takaista talvileiriä Tanskan maajoukkueen kanssa Portugalin aurinkorannalla…

Opiskelijaliikuntatapahtumat, oli kyseessä sitten sähly, limbo taikka salipesäpallo, vetävät myös ainakin teekkari-alalajiin kuuluvia suunnistajapoikia. Tämä tietysti erityisesti vinkiksi kaikille suunnistajatytöille: banketeissa löytyy sekä laatua että määrää.

Tietysti pitää muistaa myös tämä harmaa perusjoukko, joka käy viikot töissä, joka toinen ilta lenkillä, perjantaisin pelaamassa sählyä seuran harjoituksissa ja viikonloppuisin metsätöissä anoppilassa. Näihin tyyppeihin ei törmää muualla kuin siellä seuran testijuoksuissa, joten jos kiinnostaa, vaihda seuraa ja ala treenata. Tai no, yleensä ei kannata vaivautua, nehän ovat jo naimisissa.

Niin että mitäpä tässä muuta kuin matkoja varailemaan ja kevättä odottelemaan. Ja Levosen kiukkuista puhelinsoittoa. Kertokaa sille, että firman edustustilin äkillinen hupeneminen oli silkka työtapaturma. Tätäkin kolumnia varten piti jututtaa AlaCartessa iso seurue porukkaa ja kun nuori mies juo viinaa niin sehän on kuin laittaisi rahaa pankkiin…

Külli -täti