Aloitellessani suunnistusuraani eli sitkeässä myytti siitä, että iltarasteilla sai kyllä ottaa koiran mukaan metsään, mutta oikeissa kilpailuissa ei saanut, sillä koirasta voisi olla apua kisassa. Elukastahan voisi vaikka kouluttaa ihan oikean rastikoiran, joka vainuaisi kaikki rastit ja veisi omistajansa varmaan voittoon…

Hah. Mutta eihän sitä mitään voi oppia katsomatta karvaasti kantapään kautta. Kävelyretki keväisessä metsässä kohtuukokoisen Rotweilerin kanssa aiheutti erityyppisten pikkuvammojen lisäksi erittäin runsaan negatiivisen kokemuksen.

Voi tietysti olla, että vika on minussa itsessäni, enkä yrityksistäni huolimatta ole onnistunut hankkimaan riittävästi massaa ja rotevuutta, enkä syntynyt alistamaan luontokappaleita niin kuin ystäväni Domina, mutta enpä olisi uskonut, että koiran kanssa metsässä liikkuminen voi oikeasti olla niin mahdotonta.

Tempoilimme riehakkaat nartut risukossa äänekkäästi kiroillen ja haukkua vinkuen ojan eri puolilla ja siinä välillä, eli kaulaa myöten mutavellissä ja joka saakelin puskan ympärillä remmi juuttuneena katajaan. Koira ei millään suostunut menemään niitä mukavan näköisiä reittejä vaan tunki välttämättä ruhonsa läpi kaikista sellaisista risukasoista, joista tällä keholla ei juurikaan ollut menemistä. Ja vaikka koiran omistaja kuinka väitti sen olevan oikein hyvin koulutettu ja kiltti, sillä oli paskamainen asenne suunnistusurheilua kohtaan, sillä se osasi ovelasti olla hyppäävinään ojan yli tai pikkujyrkänteeltä alas, mutta tekikin viimetipassa vastakkaisen päätöksen, siinä vaiheessa kun minä jo olin matkalla.. Seurauksena siis umpimutainen nainen, venähtänyt ranne ja lukuisia eläinrääkkäyksen määritelmän täyttäviä riuhtomisia ja kuristusyrityksiä. Onneksi ei tarvinnut yrittää pitää karttaa toisessa kädessä saatikka sitten löytää rasteja..

Tulin siinä samalla koiraa pestessäni miettineeksi tätä GPS:n kehittymistä ja sen erehtymätöntä varmuutta. Satelliittipaikantimet kun ovat niin näppäriä apuneuvoja, ettei niitäkään voi kisoissa käyttää, kun muutenhan sitä voittaisi kaikki piirikunnalliset kihartimet ja kahvinkeittimet.

Eli pitihän sitäkin jollain metsäretkellä mennä kokeilemaan ihan vaan pojille näyttääkseni, että kyllä tekniikka naisenkin käsissä pysyy, muukin kuin perinteinen makuuhuonelaitteisto.. ja kylläpä oli eri näppärä laite !

Käynnistyttyään se huitoi tutkaintaan ympäriinsä ja etsi satelliitteja viitisen minuuttia. Olin jo rauhakseen kävellyt ykkösrastille. Sitten koordinaatteja kehiin, koilliseen pitäisi mennä. Ja meninhän minä, kun älysin ensin ottaa kompassilla suunnan ja arvioida kartalta matkan. Ja pitää kompassia riittävän kaukana siitä härvilästä, joka näytti vetävän puoleensa kaikkea metallista metrin säteeltä.

Tunnin päästä olin kävellyt jo reippaan kolmen kilometrin lenkin ja kun muistin tallentaa joka rastilla koordinaatteja, niin olisihan sitä periaatteessa niiden perusteella ainakin periaatteessa löytänyt takaisin, jos olisi oikein pahasti eksynyt. Ja se nyt oli siinä mummolan takapihalla kohtuullisen mahdotonta, mutta periaatteessa.

Tekniikka kehittyy ja edistys edistyy, mutta kai tässä täytyy edelleen lenkillä käydä ja opetella vaikka aikansa kuluksi suunnistamaan.

Külli -täti