Äffä
Hanna, alias Äffä on nyt sivun tekohetkellä 14. Syntymäpäivähänhänellä on 16.7 ja syntymävuosi on 1988
Pitää piirtelystä, eläinten kanssa puuhastelusta, koneella väsäämisestä
sulkapallosta, lukemisesta (fantasia, scifi, manga), töllön katselusta
(kjr, DBZ, Valtiaat, Buffy, Angel) ja elokuviakin tulee joskus nähtyä.
Koirahullu, muuten yleensä eläin ja luontorakas, toisaalta sisällä viihtyvä
omissa oloissa tai porukassa oleilu käyvät kumpikin, joko "näkymätön/älä nyt
ihmeessä kiinnitä minuun huomiota" tai sitten täysi friikki.
SmithFan
Saatan näyttää ihmiseltä, mutta oikeasti en ole. Olen kentiesss... 1.luonnonoikku, 2.vieraalta planeetalta saapunut otus, 3.koirmaagi (älkää kysykö, mikä se on) 4.ihmissusi, 5.uuden lajin edustaja, 6.virus, 7.koira ihmisen ruumiissa, 8.jostain mangasta karannut pahis. Valitkaa noista. Olen siis viisitoista vuotias, niin väittävät, pian yhdeksännen luokkani päättävä naispuolinen henkilö. Suunnitelmani on hakea jonnekkin lukioon ja mennä sitten Helsingin Eläinlääketieteelliseen yliopistoon. Kyllä. Toteutan lapsuuden unelmani, kun en parempaakaan ammattia keksi ja kumminkin haluan toimia eläinten parissa, joten yritän päästä eläinlääkäriksi -kaikki taisteluklubilaiset tietävät varmasti, miten loistava eläinlääkäri olisin... Tai no en tiedä... Kenties joudutte joskus lukemaan sarjakuviani jostain lehtiliitteen mainossivun alanurkasta, jospa siis sittenkin alkaisin piirtämään sarjakuvia työksenikin...?
Joo, asun Helsingissä. Jos olet joskus nähnyt jonkun hiukkasen epänormaalin, jostain syystä, teko-normaaliudestaan huolimatta, huomiosi kiinnittäneen tyypin, joka istuu itsekseen bussissa lukemassa tai piirtämässä koiria, kääntää katseensa yllättäen sinuun ja joko hymyilee tai tuijottaa haastavan vihaisesti, kunnes käännät katseesi, se olen ihan hyvin saattanut olla minä.
Olen ollut koko ikäni koirahullu. Ihan pienenä tykkäsin tosin norsuista, mutta se alle kolmivuotiaana saatu villitys ei tullut jäädäkseen: norsu-pehmoja kertyi 5-7, pehmolelukoiria 56 ja määrä on vielä teini-iänkin aikana kasvanut siitä... Joku pakkomielle? Ei kai! Hopeanuoleen törmäsin ensikertaa ollessani 5. Näin niitä jonkun kaverini luona ja enkö jo pian ruinannut niitä itsellenikin. Aluksi sain Hopeanuoli kakkosen. Video on ollut alusta asti rämä, jo ostettaessa, se hankittiin jostain pikkuliikkeestä, joka oli muistaakseni Kampin lähellä ja lopetettiin jo vuosia sitten. Myöhemmin sain haalittua muutkin videot, kolmosen ja ykkösen jotain vuotta myöhemmin kakkosesta kaiketi. Nelosta ei ollut löytynyt mistään. Muistan hyvin päivän, jolloin näin sen ensikerran.
Minä ja muut kuusivuotiaat kaverini -meitä taisi olla neljä tai kolme, olimme leikkipuistossa, kun yksi toinen kaverimme tuli paikalle. Kysyimme, missä hän oli ollut.
Hän sanoi, ettei kertoisi, koska muuten mekin haluaisimme mennä sinne. Tivasimme, mitä se oli ollut ja lopulta lupauduimme, ettemme menisi sinne. Niimpä kaverimme kertoi, että oli ollut katsomassa HOPEANUOLI-NELOSTA erään toisen kaverimme luona.
Koko tuolloin mukana ollut porukka oli aivan yhtä Hopsuun hurahtaneita, kuin minäkin, joten keksimme nopeasti tekosyyt liueta paikalta ja menimme rimputtamaan kaverimme ovikelloa. Kaveri tietysti ilahtui, kun tulimme käymään ja lupasi, että voisimme katsoa HOPEANUOLI-NELOSEN heidän luonaan -kaverin äiti varmaan ilahtui, kun niin iso porukka tuli kyläilemään. Nökötimme kuitenkin kiltisti olohuoneessa Hopeanuolta katsomassa...
Myöhemmin sain videon omakseni. Muistan, kun ostimme sen äitini kanssa Rautatientorin tunnelissa edelleen olevasta liikkeestä, joka myy myös videoita. Kasetissa oli tietenkin -tuurini huomioon ottaen- alussa hieman rätinää, mutta menihän se siitä. (Äitini ei ole vieläkään suostunut myöntämään, että myös hän on ostanut minulle Hopsu-kasetteja).
Kun omistin koko sarjan, minulle muodostui tavaksi katsoa Hopsut maratonina kerran tai pari kertaa vuodessa. Tällöin minuun iski aina sen kautinen Hopeanuoli-villitys. Erään tällaisen villityksen aikana sain päähäni, että netistä voisi löytää jonkun kuvan Hopeanuolesta taustakuvaksi tietokoneelle. Niinpä sitten menin Hopsua internetistä etsimään ja löysinkin muutamia sivuja, mutta mistään ei tuntunut saavan kuvia. Kirjoittelin sinnikkäästi vieraskirjoihin aiheista... Tuolloin rupesin muuten selaamaan sivuja -kuvien puutteessa, ja höyrähdin Hopsuun aivan totaalisesti. Hopeanuoli-faniuteni ei enää jäänytkään muutamaan viikkoon vuodessa, vaan siitä tuli joka viikkoista -on minulla muutakin elämää, koulu, kaverit, koira, hamsterit, koti ja sen hoito, lukeminen, piirtely, lehtien luku, tyhmät TV-sarjat, syvällinen ajattelu, sarjakuvat, valittaminen ja suosikkijuttujen julkaisut. Älkää yhtään tekstiä lukevat terveyshyypät olko huolissanne minusta!
Mitäs muuta minusta? (Vaikkakin ihmettelen suuresti, jos joku on jaksanut lukea tekstiä näin pitkälle). Tykkään kyllä kirjoittamisesta, joten mikäs siinä, jatkan vielä juttua.
Liikunta. Koululiikunta sen mukaan, mitä ope ja luokan äänekkäät kälättäjät (4/15 oppilaasta) päättää = :PTylsää isolla T:llä. Sitten noin alettuani katsoa Dragon Ball Z:ta, innostuin todella liikunnasta! No ei vaines... Liikunta on ok, jos saa itse päättää, milloin ja miten liikkuu.
Tietokoneet. Ihmiset luulevat, että olen kamala tietokoneellistunut kahjo, hirveän taitava kaikissa ATK-jutuissa jne. Oikeastaan kumminkin melkein kaikki, mitä teen koneella, liittyy jotenkin Hopeanuoleen. Tai sitten muihin leffoihin jne. tarina-juttuihin, joista pidän. (Vaikkakin on totta, että tunnen aistivani tietokoneeni tunnetiloja. Se loukkaantuu helposti, jos sitä haukutaan, mutta jos sille puhuu nätisti ja on ystävällinen, se kyllä toimii ja tämä pätee kaikkiin koneisiin...) Tai sitten saatan kirjoittaa kouluaineita tai tehdä muita koulu-juttuja, mutta niitä nyt tekevät kaikki muutkin. Sitäpaitsi en tee tietokoneella mitään typerää, kuten roiku tuntikausia jossain chat-kanavalla tai kierrä häiriköimässä sivuja.
Itse Valtiaat. Sarja, jota olen juuttunut katsomaan. Kaikki alkoi siitä, kun minulla oli todella tylsää lauantaisin, kun kaikki muut juuttuivat katsomaan jotain itsevaltiaita ja uutisvuotoa, eikä minulla ollut 45:teen minuuttiin ketään, jolle selittää! Jos tulin TV:n luo selittämään, minut ajettiin vihaisesti pois. Lopulta luovutin ja aloin katsoa sarjoja muiden kanssa, kun ei ollut muutakaan tekemistä. En tuntenut hahmoja nimiltä vielä piiiitkään aikaan ja voisin toki luetella ne hauskat lempinimet, jotka niille annoin. (Yksikin, en kyllä muista kuka, oli "Kulmakarva"). Sitäpaitsi minulta meni kuukausi tajuta, että Erkki Tuomioja ja Pentti Arajärvi olivat kaksi eri hahmoa siinä sarjassa. Lopulta kumminkin aloin hahmottaa jotain tapahtumia ja sen jälkeen olen hysteerisenä pistänyt nauhalle tätä kummaa animaatiosarjaa.
Musiikki. Voisi sanoa, etten ymmärrä musiikista mitään. Toisaalta; tykkään kuunnella musiikkia ja musiikki, erityisesti Hopeanuolen musiikki, koskettaa todella. *Snif* Olen jopa oppinut soittamaan Hopeanuolen pianolla. Laulamaan en oikein oppinut ikinä, kun viimeiset musiikin tuntini olivat seiskalla ja älysin vasta laulukokeessa, mikä on "lauluääni". (Uskomatonta, miten ihmiskunnassa eläville jätetään selittämättä tärkeitä asioita). Laulaessani olen, kuin Asterix-sarjan Trubadurix: tykkään laulaa, enkä omasta mielestäni kuulosta mitenkään karmealta, mutta kaverit kyllä vaientavat minut, jos innostun laulamaan seurassa jotain. (Minua ei onneksi vielä ole heitetty hiidenkivellä tai tiputettu alasinta niskaani tai sidottu roikkumaan puumajastani) ;D
Koirani. Kun olin juuri täyttämässä 7, isäni hankki meille koiran. Koko ikänsä kaikenmaailman lumikenttiensankareita, valkohampaita ja hopeanuolia töllännyt tyttö tahtoi tietysti huskyn tai jonkun sen näköisen (kipeä muistutus tästä oli Weedissä). Rodussa päädyimme harmaaseen Norjan hirvikoiraan. Emme selanneet koirakirjoja ja sanoneet, että "tommonen metsästysrotu ois kiva" vaan yksinkertaisesti tuttujemme harmaa norjanhirvikoira-uros oli erään pentueen isä, joten isäni päätti, että ottaisimme yhden pennun tuosta pentueesta, soitti ja varasi vanhimman urospennun. Muistan, kuinka kokosin pehmolelukoirani piiriin (olin siis huom. 6-7), heitin ne ilmaan ja huusin "Jee! Koira!" tai jotain sinnepäin... Ajoimme pentujen kotipaikkaan, pentue oli jo ehditty kerran rokottaa ja kotimatkalla vieressäni olevassa pahvilaatikossa (tulee mieleen tiikeriveljekset, vaikkei tätä pentua hylättykään, pahvilaatikko kumminkin...) nyhjötti pikkuinen harmaa karvapallero, jota vähän ihmetytti tämä uusi tilanne. Päästyämme mummolan pihaan, annoimme pennun olla vapaana nurmikolla ja istuimme vieressä puutarhatuoleissa. (Paitsi tietty minä, joka tein muistaakseni kovasti tuttavuutta silittelemällä uutta perheenjäsentämme). Nyt oli aika antaa pennulle nimi. Mieleeni tulivat ne kaikki kahdeksan uudenvuoden lupausta, jotka kuudenvuoden aikana olin ehtinyt antaa, salaiset päätökset, sun muut, joita olin vakaasti luvannut seurata ja nyt pitäisi toimia sen mukaan. Ja tiedättekö mitä. Olin antamassa koirani nimeksi "Hopeanuoli". Jokin kuitenkin esti minua tuolloin ja päähäni pälkähti muuan toinen ajatus... Koska pennun isän omistajat olivat meille tuttuja, päätin antaa pennulle saman nimen, kuin sen isällä oli. Viisas valinta, kerrassaan. Siitä pitäen se on ollut meidän pikku koirasemme. Kumminkin, rakkaalla lapsella on monta nimeä: "Pötsö, Pötsi, Löhnis, Norkonen, Mössykkäpössykkä, Luikero..." (Noista mikään ei huom. ole koirani oikea nimi, eikä edes muistuta sitä). Sen jälkeen koirani on luonut itselleen sarjakuvamallin uraa toimimalla innoittajanani. Alunperin piirsin siitä aikalailla sen tosielämän mukaisia sarjakuvia, kolmiruutuisella tyylillä. Piirsin sen ikäisen taidoillani oikea-koira-mallisia hahmoja. No sitten päätin keksiä sarjikseen uudenlaisen omistajan ja loin silloisen kuvan itsestäni kaksi-kolmikymppisenä koiranomistajana... Tässä sarjakuvassa koiralleni tuli poikkeuksellisen isot korvat, joten lisäsin sarjakuvakoiran lapsuuteen ikävän tapahtuman: se nukahti tienvarteen ja sen korvat jäivät tiejyrän alle, jooloin niistä tuli koko pään levyiset. Edelleen sarjiskoiran vanhemmat veivät sen lääkäriin, mutta siellä korvat vaan ommeltiin kiinni poskiin. Koira-parka päätyi Omituiset Koirat Oy:hyn, josta tämä omistaja sen sitten löysi... Nykyisinkin piirtämissäni vähän manga-suuntaisissa koirasarjiksissa toimii oma rakas koirani taustamallina ja innoituksen tuojana. Alunperin näitte sen sivuosassa Slamissa ja lopulta se sai oman sarjakuvansa, Grey Shine, jossa se on sarjan tähti ja sankari. Kun piirrän ja koirani on samassa huoneessa, otan siitä monesti mallia ja vertailen sen ruumiinrakennetta piirroksiin, joten piirtämieni koirien ja susien ruumiinrakenteiden "pohjat" ovat usein todenmukaisia, joskin olen nykyiseen piirtotyyliini tyylitellyt paljon, eritoten tassuja ja silmiä, jotka ovat paljon isommat ja silmät lähempänä toisiaan, kuin normaalisti. Myös korvien muodon olen "omalaatuistanut" mutta muuten kokosuhdanteita ynnä muuta olen ottanut mallia koirastani -tosin, jos jotkut piirrokseni näyttävät epäluonnollisilta, se johtuu minun rajoitteisesta piirustustaidostani, ei rakkaasta mallista.^^
Kirjallisuus. Eniten tykkään nimenomaan fantasia ja scifi-kirjoista. Jos karkeasti luettelen sarjat, joita olen tältä alalta lukenut, ne ovat Harry Potter, Animorphs, Dragon Lance ja Replica. Olenhan toki lukenut 1,5 kertaa Tarun Sormusten Herrasta (toisella kierroksella olen vielä kesken), Hobitin ja puolet Silmarillionista, mutta muihin Tolkienin kirjoihin en kyllä koske... Siis ei siinä maailmassa ole mitään vikaa, mutta välillä kirjoitustyyli alkaa vähän tympiä -itseasiassa kuulun niihin tylsimyksiin, jotka katsoivat ensin leffan ja vasta sitten innostuivat lukemaan kirjoja. Animorphsien loputtua ryhdyin lukemaan samalta kirjailijalta ilmestyvää Everworld-sarjaa, mikä nyt ei välttämättä ole ihan suosikkitekstiäni, mutta menee ihan hyvin, jos ei aina jaksa keskittyä Dragon Lancen teksteihin -olen kahlaamassa tuota kirjasarjaa läpi. Harry Pottereihin törmäsin kolmannelta, kun opettajamme luki meille ykköstä (muut eivät olleet vielä ilmestyneet). Kirja eteni toivottoman hitaasti, niinpä menin kirjastoon ja lainasin kirjan itselleni ja luin sen. Sitten toisen ja kolmannen kirjan luin vasta kirjastoon saapumisen jälkeen, mutta jossain vaiheessa sain sarjan omakseni ja kun nelonen tuli, niin enkös sitä jo kytännytkin hieman. Viidennenkin sain englanniksi heti ilmestymispäivänä, mutta tuo kieli ei ole ikinä ollut minun vahvimpia alueitani. Animorphs-sarjaakin olen koittanut enkuksi lukea. Replica-sarjaan törmäsin... No, se liittyi yhteen juttuun, jolla olimme härnänneet yhtä kaveriamme (onneksi ystävyys ei pidemmän päälle kärsinyt tuosta hölmöilystä) ja näin yhden niistä kirjoista, jolla oli hauska nimi, lainasin sen ja lopulta koko silloinen kaveriporukka alkoi lukea niitä. Sitten olen aina lukenut kertaalleen, kun uusi kirja tulee, mutten kyllä oikein uudempaa kertaa, toisin kuin Animorphsit ja Potterit, jotka olen lukenut moneen kertaan. Lisäksi olen lukenut sellaisia sarjoja, kuin Vilman koiraklubi, Aavekaksoset, Ginny -koira, joka pelastaa kissoja, Susikoira Roi, Jack Londonin erämaa-valjakko-kertomukset ja Jorma Kurvisen muut koiraromaanit. Yksittäisiä kirjoja, mitä käsiini on eksynyt, ovat olleet Kadonnut Maailma (JP), Olen oikea ihmissusi, Otto ja hänen merkilliset vaiheensa ihmisten parissa, Mustan suden aika, Loru sorbusten herrasta, Kazan, susikoira, Tatuoitu äiti, Riistanvartijan perhe ja monia monia muita aihepiiriä eläimet-yliluonnollinen sivuten aikalailla koira ja susi-painotteisesti. Ihmissuhdekirjat ovat TYLSIÄ, jos niissä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Hyvä esimerkki tästä on Sweet Valley-kirja, jonka joku mainostoimisto tai muu lähetti isälleni, jota kirjan omistaminen ei tietenkään kiinnostanut, ja jonka hän sitten antoi minulle ja luin sen kerran keskellä yötä, kun en saanut jostain syystä nukuttua, eikä ollut mitään muuta lukemista. Kirjassa ei oikein minusta tapahtunut paljon mitään. Tylsää. Joku saattaa ihmetellä nyt, miksi olen sitten lukenut noita kirjoja, joita olen aiemmin maininnut, joten kaipa sitten täytyy luetella, miksi... Potterit, taikamaailma. Animorphs, eläimiksi muuttuvia tyyppejä ja avaruusolentoja. Replica, kloonattuja supertyyppejä. Ginny -kjpk, koiria ja kissoja. Olen oikea ihmissusi, noh, poika, joka luulee todella olevansa ihmissusi, kerrassaan hauskaa luettavaa, kun ottaa huomioon, että itselläni oli jotain -kröhöm- samantapaista muutama vuosi sitten. Tatuoitu äiti, sain joululahjaksi ja menihän tuo lukemisena. Loru sorbusten herrasta, jos joku juttu pääsee lehteen, siihen yleensä tahtoo itsekkin tutustua, lisäksi keksimme joskus kavereidemme kanssa, joskaan ei yhtä rivoja, kumminkin parodioita aiheista, joista pidämme...
Elokuvat. Tykkään kauhuleffoista, vaikkakin minusta on tullut niin immuuni kaikennäköiselle väkivallalle ja verenlennätykselle, että en JAKSANUT katsoa Anakondaa ja Blair Witch Projectia loppuun, koska meinasin nukahtaa. Ihmissusi Lontoossa taas... No, odotin parempaa, onhan sen itsenäinen jatko-osa, Ihmissusi Pariisissa, sentään parhaita leffoja, mitä olen koskaan nähnyt. Ihmissusi Lontoossa on hauska, koska se on niin pönttö. (Katsoimme sitä kaveriporukassa ja kolme viidestä katsojasta nukahti). Näistä ei piirretyistä elokuvista paras on kenties Volcano -Tulivuori.