Olen koira, rodultani sellanen harvinaisuus kun bolognese.
Nimikin minulla on, ja hieno sellainen; Garellan Isadora, mutta
jostain kumman syystä minua kutsutaan nimellä Peppi.
Sanovat etten ymmärtäisi liian pitkää nimeä...
Joten ihmiseni pitävät minua tyhmänä. Pöh!
No mutta enhän minä tyhmä ole, en ollenkaan. Osaan nimittäin
erään erittäin hyödyllisen taidon, nimittäin kerjäämisen!
Se on oikeastaan aika helppoa:
Pitää seistä takajaloilla, huitoa etutassuilla ilmaa ja inistä
samaalla. Jos tämä ei tepsi, pitää vielä pistää pää vinoon ja
yrittää näyttää oikein söpöltä, niin johan on ihme jos ei kinkkua (tai makkaraa tai luhapullia tai juustoa tai tonnikalaa...)
ala tippumaan.
No mutta palataanpa ajassa hieman taaksapäin, päivään, joka on kalenterissa numeroin 27.5.2001. Viisaimmat teistä saattoivat jo arvatakin että tuo päivä on minulle hyvin tärkeä. Silloin nimittäin näin ensimmäisen kerran päivänvalon. Tai, no en oikeastaan, koska (tyhmimmillekin tiedoksi) koirat avaavat silmät vasta parin viikon vanhana. Mutta silloin minä siis synnyin kahden veljeni kanssa Tampereella.
Meistä kolmesta minä jätin ensimmäisenä perheeni ja muutin uuteen kotiin kahden ihmisen tultua hekemaan minua.
Nyt asun neljän ihmiseni kanssa Vantaalla, Nikinmäessä punaisessa rivitalossa.
Kerjäämisen lisäksi harrastan leikkimistä, riehumista ja kielletyjen tavaroiden poimimista maasta.
