Kulttuurilehti Kasurisen kulttuuripalkintojen värikäs historia

Myös tänä vuonna Fright Nightin yhteydessä julkistetaan Kulttuurilehti Kasurisen vuosittaisen kulttuuripalkinnon saajat. Ohessa lyhyt historiikki jo tähän mennessä tapahtuneesta. Jutun yhteyteen liitetyt kuvat eivät välttämättä liity palkittuihin kulttuurihenkilöihin, vaan niiden tarkoitus on ainoastaan hidastaa sivun latautumista.

Idea Kulttuurilehti Kasurisen kulttuuripalkinnon jakamisesta syntyi, kuten niin moni muukin asia, hetken mielijohteesta hämärissä olosuhteisssa. Ensin aatos pälkähti jokapaikan sählän Paul Lipiäisen päähän hivenen epäonnisten Night of the Incredible Strange Films Who Stppped Living and Became Mixed-Up Cult-Classics -festareiden pikkutunneilla elokuvateatteri Nuijamiehen aulassa 14.2 1993.

Kasurisen suuri idoli ja lähestulkoon aatteellinen oppi-isä Kalevi Sorsa oli vuotta aiemmin lanseerannut suomalaiseen kulttuurielämään Suomalaisen kulttuurin ja Kalevalan päivän. Päiväksi oli valikoitunut helmikuun viimeinen. Tästä syntyikin ajatus ryhtyä jakamaan Lappeenrannan omaa kulttuuripalkintoa juuri tuona päivänä. Lipiäinen kertoi ajatuksestaan Fright Night -festivaalien taiteelliselle johtajalle ja despootille Kimmo Saksaselle, joka sadasosasekunnin miettimisen jälkeen hyväksyi idean.

Aikaa ei ollut uuden palkinnon synnyttämiseen kuin parisen viikkoa, mutta sehän tunnetusti riittää jo hyvin. Ensin palkintoraati, johon kolmanneksi henkilöksi valikoitui teatteriguru ja meedio Anna Arsniva, otti yhteyttä poikkitaiteilija Miikko Oikkoseen, jolle annettiin tehtäväksi suunnitella pysti.
Raivoisan aivoriihen jälkeen Miikolta putkahti Kulttuurin kädeksi ristitty veistos, jonka monitathoinen merkitys on vuosien saatossa saanut lähes fenomaalisia piirteitä. Suosituimman tulkinnan mukaan ylöspäin kohoava käsi kuvaa sitä riemuisaa kulttuuria, joka nousee arjesta, eli jalustan matriaalina käytettävästä hiomattomasta raakalaudasta. Ensimmäisen Kultturin käsi -palkinnon jalustan materiaali muutoin hankittiin Teatteri Miksein takapihan jätelautakasasta.

1993

Ensimmäinen palkinto jaettiin 28.2.1993 Ravintola rantapuistossa Lappeenrannassa. Ankaran pohdinnan jälkeen raati oli päättänyt myöntää palkinnon Lappeenrannan kaupunginorkesterin huilistille Naoyuki Nozulle hänen "antaumuksella tehdystä, uudistushenkisestä ja merkittävästä työstä Lappeenrannan kaupunginorkesterissa".

Kävi vain niin onnettomasti, ettei Nao itse päässyt palkintoa noutamaan, jolloin palkintoraati päätti äkisti, ns. mediateknisten syiden vuoksi luovuttaa ykköspalkinnon Slumgudgeon-yhtyeelle. Perusteluissaan raati totesi yhtyeen mm. "heittäneen muutaman keikan, tehneen Lappeenrannan ensimmäisen cd-levyn ja saaneen porttikiellon Saimaan Aaltojen toimitukseen ilman, että parhaita lappeenrantalaisia perinteitä edustaen olisi edes hajonnut ennen orastavaa suosiota." Bändi itse oli palkinnosta lähinnä hämillään, ja totesi rumpalinsa Pätkä Rantalan suulla Etelä-Saimaa -lehdelle antamassaan haastattelussa, jotta "Kai se sitten jotain alakulttuuria tai pommisuojakulttuuria on."

Slumgudgeon pitikin hyvin kutinsa hajoten vasta toisen levynsä jälkeen. Muusikoista Pätkä Rantala jatkoi uraansa HIM-yhtyeen rumpalina, josta - parhaita lappeenrantalaisia perinteitä kunnioittaen - erosi juuri orastavan megasuosion kynnyksellä. Muista muusikoista MArko Annala ja Heikki Kärkkäinen perustivat myöhemmin Mokoma-yhtyeen, jolta levyäkin on pukannut. Palkintojenjakotilaisuudessakin poissaolollaan loistaneen basistin Kimmo "Johnny" Johanssonin myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Onneksi. Toisaalta eivätpä ne Saimaan Aallotkaan enää loisku. Onneksi. Ilman pääpalkintoa jäänyt Nao Nozu ei moisesta raadin taktikoinnista loukkaantunut, vaan otti myöhemmin ilahtuneena vastaan delegaation hänelle Lappeen kirkkoon toimittaman diplomin. Olipa huiluniekka liittänyt tämän kunnianosoituksen curriculum vitaeeseenksakin mm. Yalen opintojensa ja Wienin kansainvälisen huilukilpailun J.F. Perrenoud -palkinnon kanssa.

Kolmas palkinto meni vuonna 1993 Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijälle Ismo Sieviselle hänen "ansioistaan pitkäaikaisessa teatterityössä; onhan hän kaupungin ainoa oikea Dario Fo -näyttelijä".

Palkinnonjaosta oli kuvallinen juttu Etelä-Saimaassa. Juttu loppuu lauseeseen: "Seuraava (Kulttuurilehti) Kasurinen ilmestyy, kunhan tekijät saavat siihen jostain rahaa".

1994

Toisen kerran palkinto jaettiin tasan vuoden kuluttua samassa paikassa. Anna Arsniva oli siirtynyt lähes ajasta ikuisuuteen, eli Lappeenrannasta Jyväskylään, joten raatiin tarvittiin verestä voimaa. Anna paikkaamaan hankittiin 14-vuotias vapaa toimittaja, rocktähti ja peruskoululainen Valtteri Pääkkönen.

Palkinnon sai tiskijukka ja elämäntaiteilija DJ Edward. Perusteluissaan raati kuvaili Edwardia "vuosikymmeniä taloudellisia realiteetteja ja painovoimaa uhmanneena sankarina, jonka suurin ansio on vilpittömän tuntuinen kyky tukea kanssaeläjiä tavalla sun toisella." Esimerkiksi raati nosti sen, kun Eetu oli erään kerran pysäyttänyt autonsa keskellevilkkaastiliikennöityä Helsingintietä ottaakseen kyytiin tien viertä taapertavan raadin jäsenen.

DJ Edward oli palkinnosta otettu ja lupailikin uuttatulemistaan showbisnekseen. Parhaita lappeenrantalaisia perinteitä edustaen Edward ei palkinnon saamisen jälkeen ole saanut aikaan sitä vähääkään mitä ennen. Tunnustuspalkinnot - tähän aikaan jaettiin vain yksi käsi ja kaksi diplomia - menivät Kolmen Sepän pajalle, jonka puolesta palkinnon nouti Kimmo Heikkilä ja Etelä-Saimaan kulttuuritoimittajalle Ulla Hietalahdelle. Hietalahden arvosteluissa raati totesi jotakuinkin seuraavaa: "Ansiokkaasta työstä alalla, jolla yleensä mennään ali siitä, missä Arto Bryggare on matalin."

Palkintojenjaosta oli Etelä-Saimaassa juttu, joka loppuu lainaukseen: "Mutta kyllä se lehtikin sieltä tulee, kunhan saadaan rahaa ensin kasaan."

1995

Vuonna 1995 palkinnot jaettiin sitten jo Ravintola Grammarissa. Edellisvuoden kolmikon lisäksi raatiin kiinnitettiin edellisvuoden palkinnonsaaja Ulla Hietalahti, koskapa "sukupuolikiintiöitä täytyy noudattaa". Osansa varmaan oli myös sillä faktalla, että puolet raadista (Lipiäinen/Saksanen) oli kadonnut Helsingin humuun ja sumuun. Pääpalkinto meni Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijälle Jarmo Vesteriselle, joka oli "kasvanut mummoteatterin puristuksessa varteenotettavaksi näyttelijäksi, jolla on tervettä hullun kiiltoa silmissään."

Tunnustuspalkinnon sai Maj Lind -pianokilpailussa kunnostautunut pianisti Jerry Jantunen "menestyksekkäästä ja kunnioitettavan uutterasta räpylöitten heiluttelusta pianon koskettimilla". Jerry-boy ei itse päässyt palkintoa noutamaan, mutta paikalle saapui kyllä äiti-Juntunen. Toinen tunnustuspalkinto meni Kimpisen Lukioteatterille "arvokkaasta, innostavasta, sinnikkäästä ja ällistyttävän pitkäaikaisesta rämpimisestä teatteritaiteen rämeissä."

Koskapa elettiin keskellä maamme sodanjälkeisen historian syvintä lamaa, oli myös kulttuurin käsi muutamaa numeroa pienempi ja vain nelisorminen. Kuvanveistäjä Oikkosen hätävalheen mukaan se kuvasti kulttuurin hädänalaista tilaa, ja puheessaan Oikkonen toivoi, että seuraavana vuonna kädestä olisi jäljellä muutakin kuin kuplat veden pinnalla.

Todellisuudessahan rautakaupasta oli sormien taivutteluun tarkoitettu rautalanka loppunut, eikä vanhaakaan ollut jäljellä kuin neljään sormeen. Mutta hyvä selitys kummiskin, Miikko!

Näyttelijä Vesterinen oli palkinnosta liikuttunut ja jatkoi ystäviensä kera juhlintaa aina pikkutunneille saakka. Tämä voidaan päätellä siitä, että seuraavana aamuna bussilla Helsinkiin matkaava raadin jäsen kiristeli hampaitaan kuunnellessaan Etelä-Karjalan Radion lähetystä, jonne oli lupautunut tuore kulttuuripalkittu suoraan haastatteluun. Eipä näkynyt, eipä kuulunut.

1996-1997

seuraavat pari vuotta ovatkin sitten palkintojen jaon suhteen enemmän tai vähemmän sumun peitossa. Dokumentteja ei ole oikein säilynyt, eikä muistikuviakaan. Lehtijuttuja ei ole yhtään, liekö niitä sitten edes tehty. Eipä ehkä aina tullut lähetettyä tiedotteitakaan.

Palkintoja kuitenkin jaettiin. Jonain vuonna - sovitaan nyt vaikka että 1996 - palkinnot saivat sarjakuvataiteilija Irisz Simon ja Ville Pirinen sekä rocktaiteilija Jyri Riikonen. Riikosta kiiteltiin varmaankin "kokonaisvaltaisesta rock'n'roll -elämäntyylistä" tai jostain. Myöhemmin Riikonen perusti kulttisuosiotakin niittäneen Valtava Kääpiö -orkesterin, joka parhaita lappeenrantalaisia perinteitä noudattaen - etten muuten arvaa - hajosi heti ensilevynsä jälkeen. Tuon levyn nimeltä Mekano eräs raadin jäsen osti kesällä 1999 Iisalmen Anttilasta yhdeksän markan ja yhdeksänkymmenen pennin huokeaan hintaan. Eräs toinen raadin jäsen sen sijaan ohjasi levyn sinkkulohkaisuun videon, jota ei ole tiettävästi esitetty missään kertaakaan, koska ensimmäisellä yrityksellä Jyrki-nimisen populaarimusiikkiohjelman laitteet sekoilivat ja toisella yrittämällä sähkökatkos katkaisi koko lähetyksen, kun biisi oli ekan säkeistön puolivälissä.

Vuonna 1997 pääpalkinto luovutettiin imatralaiselle bändille Osmo's Cosmos. Painavina perusteluina oli mm. esiintyminen Anita Hirvosen kanssa samassa ohjelmassa. Pete Kiisselin pitämä juhlapuhe säilyy edelleen kaikkien aikojen pisimpänä, mutta myös hauskimpana. Jos joku taho muistaa tarkemmin palkintojen saaja, niin ilmoitelkaa ihmeessä.

Palkintoraadissa tapahtui muutoksia: Valtteri Pääkkönen asetettiin kolmen vuoden pannaan jätettyään saapumatta tilaisuuteen ja eräänä vuonna Kimmo Saksanen oli paikalla ainoastaan audiovisuaalisesti television ja videokasetin välityksellä.

1998

Vuonna 1998 palkinnot jaettiin Fright Night -festivaalien yhteydessä elokuvateatteri Nuijamiehessä. Pääpalkinnon sai paikallinen rockvaikuttaja Tea Usvasuo. Pienemmät Kulttuurin kädet menivät teatterimies Ronny Virtaselle ja imatralaiselle kuvataiteilijalle, jonka nimeä kukaan ei muista, ja joka ei lupauksistaan huolimatta edes saapunut noutamaan palkintoa. Palkinto odottaa edelleen noutajaansa Paul Lipiäisen kirjahyllyssä. Jossain välissä raadista oli tippunut pois Ulla Hietalahti ja häntä paikkasi Imatran linkki Villi Pirinen.

1999

Vuonna 1999 palkinnon sai imatralainen elokuvateatterinpitäjä Vesa Mättö, joka oli kunnostanut perinteisen elokuvateatteri Bio-Vuoksen takaisin alkuperäiseen käyttöönsä. Perusteluissaan raati totesi työn "kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi ja kaistapäiseksi tempaukseksi, eihän rakennusta tarvinnut remontoida kuin kahdesta kohtaa: sisältä ja ulkoa". Pienemmän käden sai nuori runoilijalahjakkuus Lauri Lahikainen, joka oli sijoittunut Nuoren Voiman liiton runokilpailussa kymmenen parhaan joukkoon. Osallistujia oli yli 2000. Muissa perusteluissaan raati totesi Lahikaisen "osoittavan melkoista siviilirohkeuta, sillä 17-vuotiaat runoilijapojat tahtovat saada usein turpaansa koulun vessoissa". Palkinnon sai myös Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijä Minna Pirilä. Pirilä oli pitkän ja ansiokkaan teatteriuran lisäksi esiintynyt kuluneena kesänä kahdessa elokuvassa Rukajärven tiessä ja yhä tuotantovaiheessa olevassa Decameronessa. Raadin mukaan "oli pakko myöntää palkinto näyttelijälle, joka suostuu viikon sisään sisällä tulemaan sekä raiskatuksi (Decamerone) että ammutuksi (Rukajärven tie). Vuonna 1999 raadin Imatran linkkinä toimi paikalinen vapaa toimittaja, opiskelija ja noita Maija Aalto.