Intro
Angolaan tuli lähdettyä, kun jotkut sen jossain kokouksessa syksyllä 2001 näkivät hyväksi asiaksi. Tietty muitakin syitä oli, kuten oma kiinnostus, mutta oli vaan miettinyt, että no eikö kannattaisi jonkun muun lähteä, tai että mitä hankkeen kannalta olennaisia juttuja minä voisin siellä tehdä semmoisia, ettei niitä olisi parempi hoitamaan joku muu tyyppi. Kun suurensuurista rahasummista kuitenkin oli kyse ja matkaanlähtijöiden lukumäärä siten rajoitettu.
No kumminkin, matkaan lähdin muiden jäljessä yksinäni Moskovan kautta Luandaan saapuakseni. Minulla ei ollut lentokenttä- eikä ?konekokemusta eikä kielitaitoa, eikä kai paljon järkeäkään, mikä olikin sitten koitua kohtalokseni.
Nimittäin. Luandaan kun saavuttiin, niin kolmen tunnin passintarkastusjonotus huipentui sillä, että minua vastaan tullut henkilö oli lähtenyt matkoihinsa. Tätä en tietenkään silloin tiennyt, ja tuntuikin aika sekavalta, mitä voisi tehdä kielitaidoton henkilö, jolla ei ole paikallistuntemusta eikä mukanaan yhtäkään puhelinnumeroa, osoitetta tai muuta lohduketta.
Apuun löytyi (itselläni ei juuri ollut osuutta asiaan) paikallinen englantiapuhuva mies, joka järjesti minut lopulta monien kiemuroiden jälkeen Luandan sosiaalihallinnon erääseen sivukoppiin, jossa odotin viikonlopun yli jotain tapahtuvaksi tietämättä tapahtuuko mitään koskaan..
Tässä vaiheessa etsinnät olivat jo Suomessa käynnistyneet, ja maanantaina oli päästy katoamisilmoituksen tekemisen ja suurlähettiläiden hätyyttämisen jälkeen soittelemaan Luandan sosiaalihallinnolle, että olisiko siellä näkynyt jotain tyyppiä. Kyllä siellä oli. Minut järjestettiin Lubangon koneeseen tiistaiaamuksi.
Lubangossakaan kukaan ei tullut vastaan, vaikka piti. Taas löytyi englannintaitoinen tyyppi, joka tunnisti sanakirjasta tavaamani taikasanat "paroquia finlandes" ("suomalainen seurakunta"), koska hän oli sattumoisin ollut siellä edellisiltana teellä, ja vei minut sinne. Tästä eteenpäin kaikki kävi huomattavasti vähemmän hankalasti.
Pakolaisleirejä ja miinanraivaajia
Omana tehtäväni Angolassa oli pääasiassa tutustua Lubangon sosiaalihallinnon eli MINARSin niihin hankkeisiin, joita Emmaus on tarvikelähetyksillään pyrkinyt sodasta kärsivien hyväksi tukemaan. Kävimme kahdella pakolaisleirillä ja katsomassa Emmauksen tukemia Casa Mae ?orpokodin lapsia, jotka oli tilapäisesti sijoitettu muualle, kun itse orpokoti oli remontissa. Kävimme myös remonttipaikalla katsastamassa, millainen on tämä usean sadan lapsen asuinpaikka.
Huilan maakunnassa, jossa Lubangokin sijaitsee ja jonne Emmauksen tuki on jaettu, on 48 MINARSin ylläpitämää pakolaisleiriä, joilla asuu yhteensä n. 100.000 ihmistä, ja kuulemma joka päivä tulee 80 perhettä lisää. Näillä leireillä asuvat ihmiset ovat sodan seurauksena menettäneet toimeentulonsa edellytykset ja ovat hyvin pitkälle riippuvaisia ulkopuolisesta tuesta; ruokaa saadaan World Food Programmilta tai työtä vastaan lähialueiden pelloilta, lisäksi jokin hollantilainen järjestö toimitti siemeniä viljelyä varten. Emmaukselta saatavan avun kaltaista tukea ei Huilaan ole saatu muualta kuin satunnaisesti.
Pakolaisleireillä asuvat ihmiset eivät kuitenkaan, tietenkään, ole ainoat sodan kotiseuduiltaan karkoittamat. Lukuisa joukko elää esim. slummeissa tai muissa sellaisissa oloissa, joista ei ole olemassa mitään tilastoja, kuten esim MINARSin leireistä on. Esimerkiksi pääkaupunki Luandan ympäristössä elää puolet maan väestöstä, kuusi miljoonaa ihmistä, ja koko maan väestöstä kolmannes, neljä miljoonaa, elää jonkinasteisessa sotapakolaisuudessa.
Muita kuin MINARSin hankkeita Lubangon lähiseuduilla oli mm. Norwegian People?s Aid ?miinanraivaajajärjestön leiri. Tällä hetkellä Huilassa ei ollut raivattavia miinakenttiä, joten leirillä koulutettiin koiria miinanraivaukseen. Niitä järjestöllä on käytössään Angolassa 18 kappaletta, ja ne nopeuttavat raivausta huomattavasti verrattuna tavallisempaan metallinilmaisimella suoritettavaan raivaukseen: kun metallinilmaisin reagoi jokaiseen naulaankin, jota ei voida naulaksi tietää ennen esiinkaivamista, koirat koulutetaan haistamaan TNT:tä, ja näin säästytään paljolta turhalta työltä.
Meille järjestettiin miinanraivausesitys, kahdesta eri raivaustekniikasta, ja olisi järjestetty vielä kolmaskin itse räjähteiden käsittelystä, mutta sitä emme enää ehtineet nähdä.
Epämääräisiä havaintoja
Tavallisten ihmisten tavallisen elämän kuvaamisen yrittäminenkin niillä kokemuksin, jotka minulla on, on tietysti aivan naurettava hanke, enkä tässä väitäkään semmoista tekeväni. Mainitsen tässä vain jotain huomioitani ja sen semmoisia. Itse vietin suurimman osan ajasta Lubangon kaupungissa, ja kokemukseni ovat suurimmaksi osaksi sieltä, ja kielitaidottomana oli tavallistakin vaikeampi kysellä keneltäkään mitään, sen lisäksi, että oli vaikea lähestyä esim. roskista kaivavaa tyyppiä kamera kaulassa ja dollarit vyöllä ja kysellä että mitenkäs menee.
Kadunvarret olivat täynnä kauppiaita, joilla oli tarjolla hedelmiä, leipää, karamelleja, coca-colaa, krääsää.. Nk. oikeissa kaupoissa oli Namibiasta ja Etelä-Afrikasta tuotuja säilykkeitä. Coca-cola oli halvempaa kuin pullotettu vesi. Bensa maksoi 6 kwanzaa litra, diesel puolet vähemmän (1 kwanza = n. 25 penniä). Kun saavuin Lubangoon, yhdellä dollarilla sai 24 kwanzaa, ja kahdeksan päivää myöhemmin kun lähdimme maaseudulle Shangalalaan, sillä sai jo 28 kwanzaa, eli 22% inflaatio kahdeksassa päivässä!
Torilla oli tarjolla vaikka mitä hedelmistä ja vihanneksista auton osiin ja cd-levyihin. Yksi CD maksoi 200 kwanzaa, lastenkodin työntekijän kuukausipalkan verran. Eräs suurimmista käsittämättömyyksistä olikin, miten kukaan voi tulla toimeen niillä palkoilla, joita maksetaan, tai monesti ei makseta. Yksi selitys voisi olla, että siellä ei ehkä eletä samalla tavoin yhtä täysin rahataloudessa kuin täällä, ja maaseudulla ei varmasti eletäkään, mutta hämäräksi tämä toimeentuloasia joka tapauksessa jäi.
Toinen palkkoihin liittyvä hulppeus oli, että maakunnan kuvernöörin palkka, $300, oli yhtä paljon kuin NPA:n miinanraivaajan. Muutoinkin ulkomaisen järjestön palveluksessa voi saada samalla koulutuksella sata kertaa parempaa palkkaa kuin valtion leivissä, mistä saattaa olla lopulta seurauksena työntekijäkato ja se, että maata tosiasiassa hallinnoivat ulkomaiset järjestöt, jotka eivät ole edes muodollisesti demokraattisessa vastuussa kenellekään.
Kysymyksen ratkaisu ei tietenkään ole, että järjestöt pois kehitysmaista, mutta kaipa tämä silti on todellinen ongelma, jota olisi jotenkin syytä miettiä..
Yhteenveto
Käynti Angolassa oli erittäin hyödyllinen, mutta samalla hyvin raskas ja vaikea, eikä ainakaan heti haluaisi lähteä samanlaiselle retkelle, vaikka se hyödyllistä voisikin olla. Ja tuntuisi, että jotta olisi mielekästä käydä uudelleen, niin tulisi osata portugalia siihen mennessä, jotta käynnistä ei tulisi suurimmaksi osaksi vain edellisen toistoa. Ja muutoinkin varmaan kannattaa panostaa rajalliset rahavarat jonkun muun kiinnostuneen käyntiin, kun ainakin itsestäni tuntui, että sai matkalta jotain sellaista mitä ei tähän osaa kirjoittaa, ja että voisi olla hyvä, jos tällainen kokemus voisi tulla muidenkin osaksi.
