Jokaisen itseään ja omaa omahyväisyyttään arvostavan intellektuellin on viime aikoihin asti kuulunut hymähdellä hieman alentuvasti Kalle Päätalon loputtomille Iijoki-romaaneille. Marxinsa lukeneet ikäradikaalit tietävät vallan hyvin, että Päätalo romantisoi epärealistisesti noita vanhoja pahoja aikoja, jolloin ihmiset elivät kurjaa ja rahvaanomaista elämää kristin- ja muun taikauskon pimeydessä, raittiusaatteesta puhumattakaan; uusimman aikakauden mukana virtaavat nuoret akateemiset lisännevät listaan myös ammattiyhdistysliikkeen ja sosiaali- sun muun demokratian. Kuten minäkin olen lukiossa saanut tietää äidinkielen oppikirjastani, Iijoki-sarjan vankkumattomimmat lukijat ovat tietenkin paatuneita todellisuuskarkureita, jotka mankuvat takaisin vanhan yhtenäiskulttuurin äidinkohtuun, aikaan ennen atomipommia, risteilyohjusta, immuunikatoa ja muita (post)modernin elämäntavan kiistämättömiä siunauksia.
Jaoin itse tämän käsityksen Päätalosta - olihan se virallinen totuus - kunnes tutustuin iirinkieliseen kulttuuriin. Vasta silloin minulle valkeni, ettei omaakaan kirjallista makuani voi tyydyttää ilman päätaloja, kielellisesti lahjakkaita kansanihmisiä, jotka luovat mehevän puhekielen rakennusaineeksi kokeilevalle korkeakirjallisuudelle. Kielen kuolema tarkoittaa juuri sitä, että päätalot poistuvat keskuudestamme jättämällä jälkeensä ketään, joka muistaisi heidän mehukkaan puhetaitonsa ja kehittelisi sitä edelleen. Elinvoimaisella kieliyhteisöllä on varaa väheksyä päätaloja: eihän heidän kirjoittamansa kirjallisuus ole muuta kuin samaa jaarittelua, jota hollituvissa kuulee muutenkin. Mutta entäpä jos hollituvat hiljenevät?
Iirinkielinen kirjallisuusväki ainakin antaisi iirinkielisestä Päätalosta - tuhansien sivujen mittaisesta elämäntyöstä täynnä elävää puhekieltä kouriintuntuvista aiheista - molemmat jalkansa ja vasemman kätensä: oikeahan olisi jätettävä omia kirjallisia töitä varten. Kun tavoitteena on pitää yllä pienen kielen traditiota, eikä syntyperäisiä puhujia voi tyhjästäkään taikoa umpienglantilaistuneille alueille, kieltä opiskelevat ja kirjailijoiksi pyrkivät iiriaktivistit joutuvat turvautumaan syntyperäisten kirjoittamaan kirjallisuuteen ja valtaviin kansanperinnekokoelmiin - Lauri Simonsuuren Myytillisillä tarinoilla on lukuisia iirinkielisiä vastineita - parantaakseen "englanninkielisyyden krampin" (an cramba Gallda) jollei nyt kielestään niin ainakin kirjoituskädestään. Iirinkielistä kirjallisuutta ei vieläkään arvioida niinkään tarinoiden ja henkilökuvien kuin kielenkäytön ja tyylin perusteella - vaikka tämä ei enää pidäkään paikkaansa siinä määrin kuin alkupuolella vuosisataa, paljon totta on yhä siinä kyynisessä huomautuksessa, että mikä tahansa hölynpöly kelpaa iirinkielisyysliikkeen aktivisteille, jos se vain on laadittu hyvällä iirillä. Vähemmän töykeästi saman asian voi ilmaista sanomalla, että erilaisissa kieliyhteisöissä kirjallisuudella on erilaisia tehtäviä.
Vaikka iiriä yhä puhutaankin äidinkielenä, kansallisen symboliarvonsa vuoksi se innoittaa kirjailijaksai enemmän syntyjään englannin- kuin iirinkielisiä. He kohtaavat samanlaisia ongelmia kuin esimerkiksi hepreankieliset kirjailijat ennen nykyisraelilaisen elävän puhekielen syntyä: miten puhutaan konkreettisista asioista aidoin ja luontevin sanakääntein? Toisin kuin yleensä luullaan, ammattislangin kääntäminen kieleltä toiselle ei ole vaikeinta. Moni puolisivistynyt keekoilee englannin taidollaan väittämällä, että suomen kieli ei sovellu ilmaisemaan heidän alansa hienouksia. Väite on läpeensä tyhjänpäiväistä hölynpölyä, sillä pienellä harjoituksella mikä tahansa kieli taipuu minkä tahansa ammattiryhmän tarpeisiin. Ammattislangin tulee ilmaista alan teorioiden ja käytäntöjen mukaisia ajatuskulkuja. Siksi se on aina latteaa, köyhää ja sieluttomaksi standardoitua, ja sen pitääkin olla, jotta se olisi yksiselitteistä alan miesten ja naisten tajuta. Vaikeaa sitä vastoin on oppia vierasta kieltä niin hyvin, että osaisi käyttää sitä yhtä luovasti, perinteisiä sääntöjä omaperäisesti soveltaen, kuin sitä äidinkielenään puhuvat kansanihmiset. Jos hollitupia ja niiden juttumiehiä ei enää ole, paras korvike ovat Päätalon kaltaiset kansankirjailijat ja heidän teoksensa.
Iirinkielisillä ei suorastaan ole omaa Päätaloa, vaikka kansanihmisten omaelämäkerroilla on varsin keskeinen rooli iirinkielisen nykykirjallisuuden historiassa 1920-luvulta alkaen. Tuotteliaisuudeltaan ja tyyliltään Päätaloa lähelle tulee muuan mies, joka käytti naisen nimeä: Máire (1889-1969). "Oikealta" nimeltään hänen sanotaan olleen Séamus Ó Grianna; mutta koska kirkonkirjat kirjoitettiin Englannin hallitsemassa Irlannissa vallanpitäjien kielellä, ne eivät tunnustaneet hänellä muuta nimeä olevan kuin James Greene. Iirinkielisellä maaseudulla taas käytettiin vain "Eetun Jussin Hilma"-tyyppisiä etunimiketjuja, vielä nykyäänkin, koska samat sukunimet ovat niin yleisiä, tai ihmisiä kutsutaan liikanimillä ("postin Julle", "teurastajan Kalle") - omat hiukseni leikkasi An Cheathrú Ruan kylässä parturintointa harjoittava neitokainen, jolle en tiedä muuta nimeä kuin "Mary Joe", eli Joen Mary - tai Joosepin Maija. Aivan vastaavasti Séamus Ó Grianna tunnettiin omassa kylässään Feilimín Jimmynä (Jimmy Fheilimí), koska hänen isänsä Proinsiasin Dónallin Feilimí (Feilimí Dhónaill Phroinsiais) oli Rann na Feirsten kylän ainoa Feilimí etunimeltään. Sukunimien häilyvyydestä kertoo, että Jimmyn myös kirjailijaksi ruvennut veli Joe otti iirinkieliseksi nimekseen Seosamh Mac Grianna; kolmas veli, Seán Bán eli Albiino-Jussi, merkitsi muistiin kylliksi kansanperinnettä käydäkseen kirjailijasta hänkin; hänen tutkimustensa mukaan Greenet olivat alun perin olleet Greneryjä nimeltään, ja hän harkitsi nimimuotoa Mac Grianra.
Nimiasiasta Máire on kirjoittanut omaelämäkerrallisia aineksia sisältävässä romaanissaan Caisleáin Óir - "Kultalinnat" tai vapaammin suomennettuna "Pilvilinnat". Päähenkilö tulee pikkupoikana kouluun ensimmäistä kertaa osaamatta sanaakaan englantia, eikä hän tiedä itsellään muuta nimeä olevankaan kuin Musta[tukkaise]n Pádraigin Séimí, Séimí Phádraig Dhuibh. Kun opettaja sitten nimenhuudossa peräänkuuluttaa jotain "James Gallagheria", Séimí ei ensinkään tajua sen tarkoittavan häntä, vaikka muut lapset mulkoilevatkin hänen suuntaansa merkitsevästi. Lopulta karttakeppi kohoaa pojan ylle kuin onnettomuuden merkki, ja opettaja tivaa, miksei tämä "kasvattamaton lortti" (smuilcín gan mhúineadh) vastannut nimenhuutoon. Poika yrittää selittää, ettei kuullut, jolloin opettaja hakkaa häntä ympäri korvia kepillään soimaten häntä valehtelijaksi. Nyt poika yrittää vedota siihen, ettei hän tiennyt nimensä olevan erilainen englanniksi, mutta siihen vastataan vain yleisellä ivanaurulla. Viesti on selvä: maailman markkinoilla ei auta itku eikä iiri, siellä on osattava puhua englantia ja nauraa sitä osaamattomille.
Koulunkäyntiä Máire piti omien kokemustensa valossa lähinnä pelleilynä, eikä häntä siitä voi moittia: ainakin se koulu, jota hän itse kävi, oli lähinnä huono vitsi. Opettaja oli opettavinaan ummikkoiirinkielisiä lapsia englanniksi, ja nämä puolestaan olivat oppivinaan. Lopulta lapset osasivat kyllä messuta kuorossa vastaukset englanniksi, mutta eivät välttämättä oikeisiin kysymyksiin: kun heiltä tiedusteltiin "kolmea teologista hyvettä", he laukaisivat iloisesti ilmoille Ison-Britannian kolmen suurimman satamakaupungin nimet. Aakkoset ja lukutaito opittiin pikemminkin maailmaa kiertäessään monitaitoiseksi harjaantuneelta naapurin sedältä, joka oli ollut Amerikoissa ja Skotlannissa siirtotyöläisenä ja osasi siksi kertoa maantiedostakin sen verran kuin iirinkielisen maaseudun lapsen tarvitsi tietää.
Máiren asenne englannin kieleen pysyi aina kaksijakoisena. Toisaalta hän julisti kuin mikäkin postkolonialistinen filosofi, että "kurjuus se meistä englanninkielisiä teki" (b'í an ainnise a d'fhág againn é mar Bhéarla); mutta toisaalta hän tiesi että englantia puhuvalla herrasväellä olivat niin rahat, valta kuin tietokin, ja köyhä iirinkielinen pikkupoika pääsi tasoihin heikäläisten kanssa vain opettelemalla heidän kielensä. Kun Máiressa heräsivät ensimmäiset kirjalliset taipumukset, hän halusi kirjoittaa nimenomaan englanniksi, koska se oli hienoa ja vaikeaa kieltä: hänen ensimmäinen aikaansaannoksensa - ainakin sen mukaan mitä hän kertoo lapsuudenmuistelmassaan Nuair a Bhí Mé Óg ("Kun olin nuori") - oli jonkinmoinen viisuntapainen, jonka hän väsäsi englanniksi ollessaan yhdessä muiden poikien kanssa lintsaamassa koulusta. Renkutus sisälsi ainoastaan poikien nimet englanniksi riimiteltyinä:
There was Jimmy Greene and Peter Coll
and Pat O'Donnell Barney,
Dan Magee and Paddy Boyle
and John and Hugh Mac Garvey...
Kaikki pojat pitivät tätä tietenkin suurena taiteellisena saavutuksena ja vaativat Máirea hyräilemään "lauluaan" yhä uudestaan. Ainoastaan pikku Parthalán - Batholomew McCafferty - oli käärmeissään siitä, että Máire ei saanut hänen pitkää nimeään mukaan. Kostoksi Parthalán kavalsi koko lintsariporukan opettajalle, ja kun syyllisten nimetkin oli valmiiksi luetteloitu, itse kukin sai selkäänsä että takalisto raikui.
Kun koulunkäynti kaikkien asianosaisten helpotukseksi loppui, Máire meni muiden iirinkielisen Donegalin nuorten tapaan protestantille rengiksi, maakunnan itäosiin. Siellä hän oppi ulsterilaista skottienglantia ja tutustui "Robbien", Robert Burnsin, runoihin, jotka voimistivat hänen kirjailijahaaveitaan ennestään. Koti-ikävä pakotti kuitenkin hintelän murrosikäisen pojan pian takaisin Rann na Feirsteen aikuistumaan; vähän vanhempana hän lähti toiselle perinteiselle siirtotyömaalle, Skotlantiin. Kielen kuolemaa lienee itse asiassa Donegalissa hidastanut juuri se, että sieltä on ollut tapana lähteä pikemminkin sesonkitöihin Skotlantiin kuin pysyvästi Amerikkaan: maanmiesten kanssa oli helpompi pysytellä yhteydessä ja kuulla kotikylän uutiset kotikylän kielellä.
Skotlannissa Máire tutustui irlantilaiseen kansallisuusaatteeseen. Nationalistien kiihkeä idealismi ja itse hankittu lukeneisuus teki häneen vaikutuksen, ja hän kiinnostui politiikasta ja irlantilaisesta vallankumousperinteestä. Hän tutustui John Mitchellin, 1800-luvun äärinationalistisen propagandistin ja Irlannin historian kansallismielisen uudelleentulkitsijan teoksiin: Mitchellin vankilapäiväkirjasta tuli hänelle loppuiäksi irlantilaisen kansallisuusaatteen raamattu. Koulussa Máire oli joutunut muiden mukanä toistelemaan naurettavia aivopesuriimejä ihanuudesta olla englantilainen lapsi ymmärtämättä niistä sanaakaan, joten Mitchell merkitsi hänelle todellista vapautussanomaa: kukaties yhteiskunnan arvojärjestys ei ollutkaan ehdoton, vaan muutettavissa: irlantilainen voisi päästä tasa-arvoiseksi englantilaisen kanssa, ehkäpä jopa iirin kieli englannin rinnalle?
Skotlannin-keikkansa jälkeen Máire pääsi opiskelemaan Gortahorkin (Gort an Choirce) seminaariin lähelle kotiseutuaan. Naiivin, idealistisen nuorukaisen innolla hän koetti siellä saarnata Mitchellin aatteita, mikä hermostutti opettajat ja luennoitsijat: he koettivat toppuutella pojan intoa selitellen, etä kyllähän hekin periaatteessa olivat samaa mieltä, mutta heidän asemansa ei valitettavasti sallinut heidän ottaa Mitchelliä puheeksi seminaarissa... Máire, jolla ei koskaan ollut reaalipolitiikan eikä diplomaattisten kompromissien tajua, tuomitsi vielä muistelmissaankin tällaisen varovaisuuden englantilaisten nöyristelyksi ja oikean irlantilaisen hengen puutteeksi. Vakiintunut, poroporvarillinen oppinut, joka ei ole joka hetki valmis panemaan itseään ja virka-asemaansa likoon pyhien asioiden puolesta, ei ansainnut hänen myötätuntoaan.
Gortahorkia Máire kävi yhtaikaa Séamus Ó Searcaighin (1887-1965) kanssa: tämä oli Máiren tapaan syntyperäinen iirinpuhuja The Rossesin (Na Rosa) rosoisten niemien ja sarten rannikolta, ja sikäli merkittävä mies, että päätyi kielitieteilijän uralle laatimaan oppineita tutkielmia kotimurteestaan, mikä ei noina ankeina aikoina ollut mikään itsestään selvä ammatinvalinta köyhälle iirinkieliselle pojalle. Ó Searcaigh, joka laati myös kokoelman nykyiirinkielisiä toisintoja muinaistaruista sekä kirjoitti vakavamieliseksi tutkimukseksi tarkoitetun teoksen Ulsterin suojeluspyhimyksestä Colm Cillestä, arvosti Máiren runsasta kansanperinne- ja tarinarepertuaaria koettaen vakuuttaa hänet siitä, että isän tulisijan ääressä kuullut jutut olivat arvokasta ja jälkipolville säilytettävää kulttuuria. Hän myös keräsi talteen ja toimitti joitakin Máiren kertomia versioita mytologisista tarinoista.
Seminaarissa Máiren oli tietysti myös suoritettava kursseja Englannin kirjallisuudesta, eikä vähiten iänikuisesta Shakespearesta. Hänen mielestään - tai Séamus Ó Searcaighin - koko Shakespeare ei edes ollut sen kummempi kuin isän kertomat jutut: jälkimmäisessä omaelämäkertakirjassaan Saol Corrach hän itse asiassa antaa ymmärtää kuulleensa "Venetsian kauppiaan" juonen joltakulta Rann na Feirsten tarinaniskijäukolta, seanchaílta, kun miehet istuivat iltaa, airneália, takan ympärillä. Miten sitten olikin, hänen suuri oivalluksensa oli se, että Shakespearen näytelmät olivat ennen kaikkea tarinoita, eivät sen parempia eivätkä sen kummempia kuin kotiseudun tarinat, eikä niitä tarvinnut kohdella sen juhlallisemmin. Tarinankerronta oli lopujen lopuksi Máiren leipälaji. Hän oli kotoisin suullisesta kulttuurista, jossa maailmaa opittiin ymmärtämään kertomalla tarinoita, esimerkkejä, vertauksia. "Tarina on opettamisen peruskivi", hän sanoi, "kerro tarina sille, joka sen ymmärtää, ja hän oppii kaiken tarinaan liittyvän." Uudet sanat, käsitteet ja ajatukset oli helpointa opettaa tarinan yhteydessä ja sen oheismateriaalina.
Tätä satutuntididaktiikkaa Máire koetti soveltaa omalla lyhyeksi jääneellä opettajan urallaan. Kun hänen piti tutustuttaa syrjäseutukoulujensa lapset Shakespearen Julius Caesariin, hän jätti englanninkielisen kirjan nurkkaan ja selitti parhaaseen seanchaí-tyyliin näytelmän pääkohdat suullisesti iiriksi. Kun tarina oli opittu, se työstettiin yhdessä luontevaan iirinkieliseen dialogimuotoon omin sanoin ja kirjasta edelleenkään piittaamatta. Ja tottahan toki näytelmä piti lopulta esittääkin oikealle yleisölle!
Kylässä kouludraama oli menestys - kukaan aiempi opettaja ei ollut kokeillut mitään tämänkaltaista, tosin pienemmät lapset osoittautuivat turhankin vastaanottavaisiksi teatteritaiteelle ja uskoivat "Brutuksen" ja "Cassiuksen" oikeasti surmanneen uhrinsa, kun "veri" alkoi pulputa "Caesarin" toogan alta. Meininkin oli aivan toista kuin Máiren omina kouluaikoina; mutta kun tarkastaja saapui, hän ei ollut järin ilahtunut siitä, että kirjapaketti lojui avaamattomana jaloissa. Eikä hänelle voitu näytelmää esittääkään, sillä koko teatteriseurue oli hajallaan: Cassius ja Brutus protestantilla töissä, Portia liekutti kotona pikkuvauvaa, Caesar sairasti tuhkarokkoa; ja koska opettaja oli edellisenä päivänä ojentanut Marcus Antoniusta piipunpoltosta, tämä oli niin käärmeissään vieläkin, ettei suostunut pitämään tarkastajalle Caesarin hautajaispuhettaan.
Mahdollisesti näitä aikoja muistellen Máire julkaisikin eräässä viimeisistä kirjoistaan, novellikokoelmassa Cúl le Muir - "Selän kääntäminen merelle" tai "Selkä merelle päin" - vuodelta 1961, iirinkielisen version Romeon ja Julian tarinasta, joka sijoittui Máiren omiin lapsuudenmaisemiin. Tarinan nimi, Ciall Cheannaithe, tarkoittaa "ostettua järkeä", siis kantapään kautta opittua. Oppirahoja makselevat Montaguen ja Capuletin eli Mac an Bhairdin (Ward) ja Mac Suibhnen (Sweeney) sukujen päämiehet, jotka sopivat sukuriitansa vasta kun Romeo-Feargal ja Julia-Eibhlín tulevat sinkkiarkussa kotiin. Koska itsemurha oli tabuaihe katolisessa maassa, Máire lähetti sen sijaan rakastavaisensa maanpakoon Gorbalsiin, Glasgown työläisslummiin, jossa he saivat surmansa kerrostalon kaasuvuodon aiheuttamassa tuliräjähdyksessä.
Opettajanhommista potkut saatuaan Máire toimi itsenäisyysliikkeen iirinkielisyysasiamiehenä ja agitaattorina: Irlannin vapaustaistelun ajat olivat näet jo koittaneet, kun 1900-luvun toinen vuosikymmen lähestyi loppuaan. Vapaussotaa seurasi sisällissota, jossa Máire asettui tasavaltalaisten puolelle, Michael Collinsin johtamia vapaavaltiolaisia vastaan. Kuten monet muutkin häviävällä puolella taistelleet, myös Máire joutui vankilaan; teloituksella häntä ei sentään uhattu. Vuonna 1924, puolitoista vuotta lusittuaan, hän pääsi vapaalle jalalle, ja kieliliikkeen äänenkannattaja Fáinne an Lae, Päivänkoitto, palkkasi hänet palvelukseensa, ensin sihteeriksi, sittemmin päätoimittajakseen.
Aamunkoiton asemesta olisi pitänyt puhua Loanheitosta, sillä Máire oli linnareissunsa jälkeen hyvin katkera vapaavaltion viranomaisille, ja sen huomasi hänen tavastaan toimittaa lehteä. Hän omistautui lähinnä mehevien ulsterinmurteisten moitteiden syytämiselle kaikkien niiden niskaan jotka eivät tehneet tarpeeksi iirin kielen hyväksi - sanalla sanoen, kaikkien muiden. Lukijoilla oli riivatun hauskaa niin kauan kuin heitä itseään ei loukattu, mutta kun Máire oli pariin kolmeen kertaan haukkunut pystyyn kaikki vähänkin rivisolkkaajaa merkittävämmät kieliliikkeen ihmiset, puhumattakaan valtiovarainministeristä, iirinkielisyysliiton johtokunta sai tarpeekseen ja antoi Máirelle potkut. Hänen puolustuksekseen on syytä todeta, että hänellä oli muitakin syitä katkeruuteensa kuin politiikka: "päätoimittaja" tarkoitti iirin kielen liiton sanavarastossa nälkäpalkattua orjaa, joka joutui yksinään tekemään myös taittajan, toimitussihteerin, konekirjoittajan ym. työt.
1930-luvun puolella Máire teki samaa työtä kuin useimmat muut syntyperäiset ja kirjoitustaitoiset iirinpuhujat tuohon aikaan: hän käänsi englantilaisia romaaneja iiriksi valtion kustantamolle, An Gúmille eli "Hankkeelle", josta Máire ei koskaan käyttänyt muuta nimitystä kuin An Mug, "Muki" - mahdollisesti myös viitaten ilmaukseen mugadh magadh, hölynpöly, humpuuki. Humpuukista pitkälti olikin kyse, sillä monia noista kirjoista ei nykyään vaivauduta mainitsemaan edes englantilaisen kirjallisuuden historian alaviitteissä: ja vaikka mainitaankin, lienee selvää että Voltaire, Montaigne, Cervantes ja Dostojevski olisivat olleet kiireellisempiä käännettäviä kuin Charles Dickens, Robert Louis Stevenson tai Walter Scott. Mukin iirinnösprojektit keskittyivät etupäässä paksuihin, muttei välttämättä suuriin romaaneihin; harvoja poikkeuksia englantilaisesta yleissuuntauksesta olivat Thomas Mannin Herra ja koira sekä Turgenevin idylliset metsämiesmuistelmat. Tosin iirinkielinen romaani ei ollut tuolloin vielä päässyt lapsenkengistään (eikä ehkä ole vieläkään, vaikka lyhytproosan alalla iirin nykykirjallisuus pärjää erinomaisesti) - sekä kieltä opetteleville että äidinkielensä lukutaitoa hankkiville paksut romaanit olivat tarpeen, toisille kielitaidon ja toisille lukukulttuurin parantamiseksi; ja kun niitä ei ollut omasta takaa, ne täytyi kääntää. Toisaalta käännösten laatu oli lievästi sanoen kirjava, ja kömpelö englantilaisvaikutteinen iiri ei ole paras mahdollinen esikuva kielen harrastajille. Moni Mukin kääntäjistä olisi ollut enemmän hyödyksi iirinkieliselle kulttuurille kirjailijana, aivan erityisesti Máiren pikkuveli Seosamh Mac Grianna.
Mukin työt olivat raskaita ja huonosti maksettuja, ja Máirea ärsytti aivan erityisesti se, että hänen piti kääntää juuri englannista, kun hän olisi ranskaakin osannut.
Kun Éamon de Valeran tasavaltalaispuolue - sisällissodan hävinnyt osapuoli - 1930-luvulla voitti vaalit, hänen puolellaan vapaavaltiota vastustaneet saivat taas mahdollisuuden päästä kunnon kansalaisen kirjoihin. Máire oli joutunut rehkimään Mukin remmissä pitkälti sen takia, että oli vapaavaltion näkökulmasta epäilyttävä äärimmäisyysmies, joka ei kelvannut mihin tahansa työhön: tasavaltalaisilla oli vapaavaltiossa aivan yhtä vaikeaa saada töitä kuin entisillä punavangeilla valkoisessa Suomessa. Peadar O'Donnell, Máiren ystävä ja vankitoveri, kuvasi tosipohjaisessa romaanissaan Adrigoole vankilaan joutunutta tasavaltalaisen perhettä, joka nääntyy nälkään leivänhankkijan viruessa vankilassa. (Máiren veli Seosamh käänsi kirjan iiriksi.) Poliittista syrjäytymistä seurasi siis usein aivan kouriintuntuva ahdinko: kun kerran hallituksen vaihdos antoi monille Máiren kaltaisille pennejään laskeville pätkätyöläisille ensimmäisen kerran mahdollisuuden turvattuun toimeentuloon, ei pidä ihmetellä sitä, että de Valerasta tuli kannattajilleen jumalana palvottu pelastaja.
De Valeran vaalivoitto teki Máiresta tullivirkamiehen. Oletettavasti kyseessä oli muodollinen virka, sillä hän saattoi taas omistautua kirjoittamiselle. 40-luvulla hän alkoi julkaista uusia kirjoja, enimmäkseen jo aikakauslehdissä painettujen novellien kokoelmia, mutta myös romaaneja. Kaikkiaan hän kirjoitti yhdeksän romaania ja alun toistakymmentä novellikokoelmaa - viisikymmenluku oli hänen tuotteliain vuosikymmenensä. Vaikka iirin oikeinkirjoitus oli nelikymmenluvulla standardoitu uuteen uskoon ja mykkiä kirjaimia karsittu pois kovalla kädellä, Máire sai omat teoksensa julki vanhojen normien mukaisesti toimitettuina, mitä hän piti omalle murteelleen sopivampina. Hän oli ylpeä Ulsterin iiristään, jota ei sallinut kenenkään pikkuvirkamiehen sorkkivan: hän ei yksinkertaisesti luottanut kustannustoimittajien iirintaitoon, ja Mukin kokemusten valossa hän oli oikeassa.
Máiren kirjoja luettiin kouluissa, ja kuten kouluklassikot aina, hän joutui kärsimään tästä valtion virallisen kirjailijan asemastaan. Sosialisminsekaisen tasavaltalaisuuden elähdyttämä connachtilaisprosaisti Máirtín Ó Cadhain, vuosisadan suurin iirinkielinen kirjailija, oli sitä mieltä että Máirelle tuli kääntää selkä, koska hän ei ollut yrittänyt kehittää kieltä mihinkään suuntaan, ainoastaan viljellyt kotimurrettaan ja muistellut niitä oloja, joissa oli sen oppinut. Ó Cadhainin mielestä iirinkielisen kirjallisuuden tulevaisuus oli missä tahansa muualla, muttei ainakaan Máiren teoksissa. Professori David Greene - eli Dáithí Ó hUaithne - puolestaan totesi Máiren syytäneen verstaastaan tusinoittain niteitä (kaikkiaan kaksi ja puoli tusinaa, jos tarkkoja ollaan), jotka kelpasivat kyllä mielikuvituksettoman koulutusmasiinan polttoaineeksi, mutteivät paljoon muuhun. Hänen noin parinsadan novellinsa todettiin olevan aiheiltaan ryhmiteltävissä ja laatikoitavissa kansanrunouden luokitussysteemeillä: hän kirjoitti vain lihaa kotikylän juttumiehiltä kuulemansa tarinaluurangon ympärille. Hänen lyhytproosansa oli "traditionalismia": liiaksi työstettyä ollakseen aitoa kansanperinnettä, muttei vielä varsinaista kaunokirjallisuutta. Romaanitkin toistivat itseään, "kärsivät Rocky II -syndroomasta", kuten Seán Ó Gallchóir on sanonut: hänen mukaansa Máire kirjoitti saman romaanin usein pariin kertaan eri nimillä ja eri sanoin, mutta hyvin samanlaisin juonenkääntein. Koulukirjallisuudeksi tämä kuitenkin kelpasi, koska maaseutumiljöineen päivineen se edusti "gaelilaista maailmankatsomusta".
Toisaalta Máiren kirjojen maailma on kokonaan omanlaatuisensa. Jos ne muistuttavatkin viihde- tai tusinakirjallisuutta kaavamaisuudessaan, on syytä muistaa, että kaavat ovat täysin Máiren itse keksimiä. Tyypillistä hänen kirjoilleen on se mitä kai pitää kutsua eroottiseksi pessimismiksi: sekä romaaneihin että novelleihin kuuluu tavallisesti jonkinlainen rakastumisjuoni, joka liki erehtymättä päättyy onnetomasti. Rakastavaiset joutuvat erilleen toisistaan ja päätyvät kumpikin tahollaan järkiavioliittoihin, mutta surevat loppuikänsä suurta lempeään. Nuori mies rakastuu kauniiseen tyttöön, joka kumminkin menee naimisiin toisen kanssa, ja miehemme pilaa elämänsä murehtimalla tätä jälkikäteen vuosikaudet. Tai sitten - kuten Máiren kuuluisimmassa, muttei välttämättä parhaassa romaanissa Caisleáin Óir, jota edellä on jo siteerattu - nuorukainen suuntaa Klondykeen kultaa vuolemaan voidakseen rahoittaa itselleen ja tytölleen vauraan kodin ja yhteiselämän, mutta kun hän lopulta palaa varakkaana miehenä kotikylään, häntä uskollisesti odottanut tyttö on pelkkä rupsahtanut mummeli, ja nuoruuden unelmista on mennyt maku.
Máiren tarinoiden filosofia on, että toiveet ovat aina turhia, nuoruus hulluutta ja viisastua voi vain kantapään kautta. Salapoliisiromaanissa roisto tekee rikoksen ja nerokas salapoliisi selvittää sen; rakkausromaanissa kaksi ihmistä retkahtaa toisiinsa ja päätyy monien mutkien kautta avioliittoon; Máiren romaanien kaava taasen on, että nuorukainen innostuu nuoresta naisesta tai irlantilaisesta nationalismista - mieluiten molemmista - ja lähtee luomaan vapaata Irlantia, jossa voisi elää tyttönsä kanssa onnellisena miehenä, mutta kumpikaan haave ei toteudu. Unelmat ovat aina yleviä ja korkealentoisia, ja uneksijalta vedetään aina lopuksi matto alta.
Alan Titley on sanonut suuressa monografiassaan iirinkielisen romaanin historiasta Máirea "antiromantikoksi". Rakkausromaanin kaavat käännetään niissä ylösalaisin, ja helppoa, sadunomaista ratkaisua odottava lukija jallitetaan pahan kerran. Koska tarinoiden ilmapiiri tihkuu nyyhkysentimentaalisuutta, arvostelijat ovat yleensä olleet taipuvaisia moittimaan Máirea harlkiiniromantiikasta. Kirjailijan teoksiin todella tutustunut lukija tulee epäilleeksi, ovatko nämä parjaajat jaksaneet lukea ainoatakaan hänen romaaneistaan loppuun asti. Alkupuolella he ovat nähneet, että tyttö on "sanoinkuvaamattoman" kaunis - mikä ei tietenkään estä Máirea ylistämästä neidon ihanuutta aina vain samoin latteuksin - ja poika kirkasotsaisen isänmaallinen, joten he ovat uskoneet jo tämän perusteella tietävänsä, miten tarina päättyy: Irlanti saa vapautensa ja rakastavaiset toisensa. Tämä oli aika tavallinen kaava ajan iirinkielisissä propagandaromaaneissa - mutta ei Máirella.
Itse asiassa Máire tuntuu tietoisesti pyrkineen parodioimaan harlekiiniromantiikkaa tai vastustamaan sitä sen omin keinoin. Juuri hänen elinaikanaan englannin kieli syöksyi Irlantiin uudenlaisena hyökyaaltona, eikä tällä kertaa vain idästä, vaan myös suuresta lännestä - tajuntateollisuuden ja irlantilaisten sekaduunarien yhteisestä kultamaasta, jonka vientitavaraa olivat nyt massalukemistot, elokuvat, viihdemusiikki ja letkeämpi, rennompi englannin kieli. Máirelle amerikkalainen massaviihde oli uusi englantilaistumisvaara: kun hän piti esitelmän eräästä 1800-luvun nationalistijohtajasta Dublinin leitrimiläisten yhdistykselle, yleisö oli kiinnostuneempi erään läsnäolleen haitariheikin kerta toisensa jälkeen soittamasta amerikkalaisesta renkutuksesta "Cuban Pete". Máire oli kuvitellut kaikkien olevan yhtä innostuneita, tai innostettavissa, Irlannin asiasta kuin hän itse. Dublinin elämä järkytti häntä kyynisyydellään ja piittaamattomuudellaan kansallisesta kulttuurista, yhtä lailla kuin hänen veljeäänkin, joka tunnetusti lopulta päätyi mielisairaalaan. Niin huonosti kuin Séamus ja Seosamh tulivatkin toimeen keskenään, molempia järkytti yhtä lailla nähdä, että sen enempää iirin kieli kuin Irlannin kansallisuusaate eivät olleetkaan kaikkien irlantilaisten sydämen asia. Dublinilaiset eivät halunneetkaan vapautua englantilaisen kulttuurin ikeestä. Se oli Griannan pojille käsittämätöntä.
Máre oli nuorena miehenä vaatinut modernin, urbaanin kirjallisuuden luomista iirille: hänen ainoastaan jatkokertomuksena julkaistu ensiromaaninsa, jonka pitkä nimi Castar na daoiní ar a chéile is ní chastar na cnoic is na sléibhte tarkoittaa suomeksi suunnilleen samaa kuin "Ympäri käydään, yhteen tullaan", on ehkä naiivihko, mutta uraauurtava yritys iirinkieliseksi kaupunkilaiseksi sivistyneistöromaaniksi. Máire ei kuitenkaan jatkanut myöhemmässä tuotannossaan tähän suuntaan, vaan uppoutui maaseutumaailmaansa, rajamerkeistä riitelevien, protestantin töissä raatavien ja meren yli emigroituvien jyväjemmariensa elämään, josta hän sitten kirjoitti laajan, mutta itseään toistavan tuotannon. On tarpeen kysyä, miksi hän näin käänsi kelkkansa.
Muistelmiin sisältyvä huomautus tarinasta kaiken oppimisen kivijalkana on hyvinkin merkillepantava. Nähtyään miten surkealla kielentaidolla jotkut pääkaupungin iirinharrastajat yrittivät kirjailijoiksi hän tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että aitoa ja luontevankuuloista iiriä on mahdoton puhua tai kirjoittaa ilman iirinkielistä kokemusmaailmaa. Niinpä hän paneutui tarjoamaan tällaisen maailman purkitettuna, kirjoihin koottuna, niille joilla sitä ei ollut omasta takaa. Jatkuu