Runoja tulevasta kokoelmasta, jonka nimeksi aioin panna Kuoleman ja toivottomuuden lauluja, mutta se kuulosti liian optimistiselta



Kahdeksankymmenen prosentin kuolemanlaulu

Kuolemaan käydä jo saamme,
suuhun tuon pääkallon näin.
Myytiin jo pois isänmaamme,
arvo on meillä vain täin.

Lienemme laivassa liikaa,
hukkua joudamme kai.
Syödä ei saa edes siikaa,
hotkia meidät voi hai.

Valta ei voimalla muutu,
vaihdu se vaaleinkaan ei.
Nöyristy, itke tai suutu,
oikeuden, hengen se vei.

Armeija pyssynsä kääntää
kohti nyt meitä jo päin.
Kaasun kun kahvasta vääntää,
lähtee jo henkesi näin.

Vääryys vei viimeisen voiton,
tullut on ääretön yö.
Aamun se estää kun koiton,
turvaa ei tuo edes työ.

Muuta jos meille ei jäänyt,
kosto on velvollisuus.
Loppumme lienee jos tää nyt,
menköön myös valtanne uus.

Orjana tahdo en kuolla,
mieluummin taistelun työss'.
Persettä roiston ei nuolla,
hautahan tulkoon hän myös.


Rakkauden mahdottomuudesta (toistaiseksi keskeneräinen)

On tapa, että kerromme me lemmentarinoita
ja runoin, lauluin ylistämme niinkuin Julioita
me neitoja ja naikkosia näpsän neuvokkaita
tai missejä ja mimmejä niin kaunokasvokkaita
kun lemmen hulluus mielemme on sekaiseksi saanut
ja kantapaikan kahjolasta meille myös on taannut.
se runoniekan aikaa vie ja tuottaa hälle tuskaa
kun joka joutohilsulle hän säkeitänsä kuskaa
mi pyöröpersein, tissein taikka silikonein suurin
on murskaks lyönyt norsunluisen tornin paksun muurin
niin häiriten ja hämmentäen yksinäisen miehen
ja järjen valon karkoittaen ääreen sekä tiehen.
Kas, nuori mies, mit' onkaan hän? Kuin kasvain kuhmurainen,
jok' onhan varress' siittimen tuo lisukkeena vainen.
Ei järjen voimin pohdi hän tät' elon suurta kirjaa,
kun nähnyt hän jo lienee ensi vilahduksen Mirjaa,
tai Annaa, Paulaa, Kaarinaa, tai Madridin Melindaa,
tai vaikka, luoja armahtakoon, Lampeniuksen Lindaa:
jo viisarinsa värähtää ja aivot sumeneepi,
ja sulkematta luomia tuon silmät musteneepi.
No, eri sortin miehiä kai lienee runoniekka,
on kädessänsä sanan hyvin teroitettu miekka,
ei sanojansa tuhlaile hän joka pikku hutsuun,
ei haaskanne hän mustettansa turhaan lemmenkutsuun.
On henkistynyt, hienostunut runopoika aina,
ei lempeänsä osakseen saa joka Tissi-Taina,
hän herkän neidon, nerollisen löytää toki mahtoi,
ja tälle sitten säkeitänsä lausua hän tahtoi.
Niin luulette kai, ressukat, ja kaunistelun kukkiin
te verhositte totuuden - mutt' älkää joulupukkiin
te konsananne luottako - tää onhan tätä aikaa,
ei mäntysuopaoopperaa, ei liioin sadun taikaa.
Kun murrosiän yksin viettää runonuorukainen,
ei erilleen jää muista kaltaisensa nuori nainen.
Jos lukutoukan mureaksi hakkaa kovat kundit,
niin tytöille vain järjestetään teatterirundit,
jos miehemme tuo varjoa jo säikkyy pienen perhon
niin siinä neito lahjakas on jäsen monen kerhon,
kun miekkosemme sakissa on nuorten luusereiden
ja videolta katselee vain juurta neidon reiden
jo runotyttö sänkyseura vanhemman on herran
ja nuoret pojat toivottaa hän hiiteen joka kerran.
Jos sinnittelee hengissä tuo poikamme niin kauan,
jos välttämään hän onnistuu niin itsarin kuin haudan,
ett'neljännelle kymmenelle pääsee hänkin vielä
ja ujous, arkuus unohtuu tään elon kärrytiellä
niin älkää luulko, että silloin lukko laukeaisi
ja ovet neitoin kammariin jo vihdoin aukeaisi:
kas, silloin on jo miehemme tää liian vanha ukko
ja tunkiolla jokaisella nuorempi on kukko.
Siis nuoret miehet rintaääni kuulkaa kokemuksen,
te tästä varteenotettavan saatte varoituksen:
on pirullinen houkutus tuo runollinen hempeys,
mutt' elättäähän ketään voi ei herkkyys eikä lempeys.
Te painoja vain nostakaa ja syökää hormoneita,
ne kasvattaahan luonnetta ja myöskin muskeleita,
ja vaikka neito saarnaiskin, ett' olis puhetaito
jo miesten syytä oppia, tai että ternimaito
ois tullut viinan tilalle, se on vain harhautusta
ja valkoisesta tehdä vain se tahtoo pikimustaa.
Ken punttisalill' ähkien on raamit miehen saanut,
se sillä maineen neitojen on keskuudessa taannut.
Vaikk' aina tyttöystävää hän rystysillä löisi
ja hienot ruuat röyhtäillen myös sormenpäillä söisi,
vaikk' ois hän väkivaltainen ja keskusteluun kurja,
vaikk' ois hän huono puhumaan ja tappeluissa hurja,
silt' aina toisen neidon saa, jos yksi lähtee karkuun,
ei maine miehen tyssätä voi tyttöressun parkuun.
Siis ohje vanhan viisaan tästä kuulkaa miehet nuoret,
on tärkehintä yksinomaan meihisyyden kuoret.