Panu Petteri Höglund
Asiattomat viestit, uhkauskirjeet ym. saatetaan Åbo Akademin tietoturvapäällikön ja poliisin tietoon. Mieti kahdesti, ennen kuin lähetät hurrivihakirjeen.
Vieraskirja. Se, mitä kirjoitat vieraskirjaan, tutkitaan tarkkaan,ja jos sinua voidaan syyttää laittomasta uhkauksesta, kiihotuksesta ym. rikoksista, viestisi ja sähköpostiosoitteesi saatetaan välittömästi viranomaisten haltuun. Jollet jätä sähköpostiosoitetta, Suomalaisuuden liiton puheenjohtajaa kohdellaan pääepäiltynä.
Silloin kun sadat punavangit näkivät nälkää ja kuolivat tauteihin Tammisaaren vankileirillä, tästä ei ollut lupa puhua Suomen lehdissä. Sensuuri vallitsi, ja vaikka jokin lehti olisi jutun painanutkin, se olisi heti huudettu kumoon bolsevikkien juonena. Mutta kun Väinö Tanner muilutti leirien oloja kuvaavan raportin Ruotsiin ja julkaisi sen sikäläisissä lehdissä, pohjoismaisessa julkisuudessa nousi yleinen äläkkä, ja kansainvälistä häpeää pelkäävä Suomen hallitus joutui lopettamaan kansalaistensa hengiltä rääkkäämisen.
Joku saattaa tässä yhteydessä sanoa, ettei punavangeista ollut niin väliksi - nehän olivat vain bolsevikkeja, ja jos ne olisivat voittaneet, uhreja olisi tullut paljon enemmän. Voi olla. Mutta jos verrataan sisällissodan jälkeisissä kostotoimissa kuolleiden lukumäärää koko maan väkilukuun - kymmenisen tuhatta silloisista noin kahdesta miljoonasta - päästään samaan suhdelukuun kuin Neuvostoliitossa päästiin tappamalla miljoona ihmistä maan kahdestasadasta miljoonasta. Yleisesti lasketaan Neuvostoliitossa kuolleen maan pahimpina aikoina - 20-luvulta Stalinin kuolemaan - noin 20 miljoonaa ihmistä erilaisten mielivaltaisten sortotoimien uhreina. Parillekymmenelle vuodelle jaettuna se tekee tuon miljoonan vuodessa. On siis oikeutettua sanoa, että vuonna 1918 Suomessa tapettiin punavankeja koko maan väkilukuun suhteutettuna yhtä paljon ja julmasti kuin Neuvostoliitossa tapettiin toisinajattelevia tai pärstäkertoimeltaan sellaiseksi kelpaavia bolsevismin pahimpina riemuvuosina. Suomessa tuo tappaminen kesti tosin vain vähän aikaa, mutta sen aikaa kuin se kesti, se ei jäänyt Neuvostoliitosta jälkeen, eikä ole ihme, että se synnytti syvää vihaa ja katkeruutta "lahtareita" kohtaan. Tämä on syytä itse kunkin pitää mielessä nyt kun kansalaissotaa stilisoidaan taas "vapaussodaksi" ja tämä pikku yksityiskohta - varovaistenkin arvioiden mukaan tuhansia kuolleita vankileireillä - sivuutetaan.
Kun punavankien pojat suostuivat uhraamaan henkensä talvisodassa valkoisen Suomen puolesta, se oli se oikea talvisodan ihme - josta (valkoisia kannattanut ja punaistenkin hirmuteoista kertonut) isoäitini jaksoi kiittää Jumalaa vielä neljä vuosikymmentä jälkeenpäin. Jos punaisten näännyttämistä ei olisi saatu ajoissa loppumaan, ihmettä ei olisi ehkä koskaan tapahtunutkaan. On selvää, että pohjoismainen julkisuus merkitsi paljon punavankien vapauttamiselle - ja sitä tietä talvisodan paljonpuhutun ihmeenkin mahdollistumiselle. Jos Ruotsin ja Tanskan lehdet eivät olisi paheksuneet tapahtunutta, punakaartilaisten pojat olisivat vuonna 1939 olleet niin paljon katkerampia, että he tosiaankin olisivat riemulla ylistäen juhlineet voittoisan puna-armeijan paraatimarssia Suomeen.
Kun sitten jatkosodan aikana oltiin Saksan kelkassa, vapaasta sanasta ei taaskaan ollut puhetta. Toisin sanoen ainoa taho, joka oli puolueeton ja samalla kyllin kiinnostunut Suomen asioista kirjoittaakseen niistä, oli jälleen Ruotsin julkisuus. Rauhanoppositiolle ja muille toisinajattelijoille Ruotsin lehdet olivat se henkireikä, jotka estivät heitä lipsumasta kyynisyyteen ja sisäiseen emigraatioon yhdenmukaistetun sotajulkisuuden Suomessa. Sopii lukea esimerkiksi Olavi Paavolaisen sotapäiväkirjaa "Synkkä yksinpuhelu". Vaikka siinä onkin omat jälkiviisastelun jälkensä, uskoisin Paavolaisen olleen rehellinen siltä osin, mitä hän kertoi ruotsin kielen merkityksestä suomalaisten henkireikänä sotavuosina.
Kekkosen aika sitten? Muistaako kukaan Tor Högnäsiä ja Zavidovo-vuotoa? Se oli vain yksi esimerkki siitä, että riikinruotsalaisilla lehdillä oli sekä kylliksi kiinnostusta että asiantuntemusta kirjoittaa suomettuneesta Suomesta kaikki se, mitä täällä ei uskallettu sanoa suoraan. Muut vaihtoehdot olivat Kauko Kareen tyylinen tyhjänpäiväinen äärioikeistolainen loanheitto - joka pelkästään todisti omahyväisille taistolaisille ja heidän hännystelijöilleen, että vain fasistit ja muut roistot saattoivat vastustaa Suomen virallista ulkopolitiikkaa, koska Kare edusti niin selvästi epähumaania, jopa rasistista modernisaatiovastarintaa - ja NATO-maiden lehtien suomettumiskirjoittelu, joka oli niin läpeensä asiaatuntematonta, propagandistista ja naurettavaa, ettei sitä voitu täällä ottaa vakavasti, paitsi ehkä länttä kritiikittömästi kumartavissa perustuslaillisissa piireissä. Vain riikinruotsalaisilla lehdillä oli Högnäsin kaltaisia Suomen asioita tuntevia, usein alkuperältään suomalaisia tai suomenruotsalaisia toimittajia.
Viestintä on Suomessa 90-luvulla keskittynyt entistäkin enemmän. Suomenkielisessä Suomessa on nyt vain yksi valtakunnallinen sanomalehti. Uusi Suomi meni, eikä Hesarin tarvitse enää teetellä vapaamielistä kilpaillakseen sen kanssa. Erkko ei ole paha mies - ainoana merkittävänä vaikuttajaukkona Suomessa hän on jopa uskaltautunut georgesoroslaisin äänenpainoin vastustamaan uusliberalismia - mutta hänen lehtensä ei ole edes hänen tasollaan yhteiskuntakriittisyydessä eikä kansalaisen asian ajamisessa kansainvälistä suurpääomaa vastaan. Hesari tunnetusti jopa haukkui piispojen kapitalismikriittiset kannanotot.
Hufvudstadsbladet on Svenskfinlandin Hesari, mutta ainakin Vasabladet uskaltautuu - pitkälti maakunnan fiksuimpien kristittyjen vaikutuksesta, muuten - useinkin kyseenalaistamaan nykyajan itsestäänselvyyksiä, kuten "sivistyneen viininjuonnin" - Vasabladet on luultavasti maan ainoa mainstream-lehti, jossa on mahdollista sanoa suoraan, että "sivistynyt viininjuonti" on vain perisuomalaisen juopottelun uusi ja kansanterveydellisesti tuhoisampi muoto - tai markkinavoimat taikka asepalveluksen pyhyyden (tässä vilahtaa Jumalan käsi - Hän asuu, kuten kaiki tiedämme, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla - sillä onhan lehden potentiaalisen lukijakunnan keskuudessa runsaasti uskonnollisista syistä aseista kieltäytyviä ryhmiä, joiden vakaumuksia Vasabladet tietenkin haluaa kunnioittaa). Olisiko Leif Sjöströmin Folkets Dagbladin kaltainen lempeästi yhteiskuntakriittinen ja myös avoimesti pasifistinen sarjakuva mahdollinen missään suomenkielisessä maakuntalehdessä? Ainakin Vaasan siviilipalvelukeskuksen aikana sivarin oli täysin mahdotonta lukea mitään muuta paikallista lehteä kuin Vasabladetia, sillä paikalliset suomenkieliset lehdet olivat mitä olivat.
Ruotsin kielellä on Suomessa mahdollista elää inhimillisempää, vähemmän raakaa ja vähemmän armotonta elämää kuin suomeksi. Ruotsin kieli on Suomessa avain ihmisarvoiseen elämään. Niin kauan kuin suomenkieliset suomalaiset pitäytyvät militarismin, rasismin ja - ns. intellektuellien keskuudessa - huonosti harkitun, hölmön ja itsestäänselvän, liturgisen ateismin läpitunkemassa raakalaiskulttuurissaan, ihmisyyden nimessä suomenkielisille on annettava oikeus opetella ruotsia ja kääntää selkänsä Joensuun, Varkauden ja Mikkelin kaltaisten, kuoleman ja toivottomuuden kyllästämien, viattomien verellä tahriutuneiden kaupunkien nahkapäiden kansoittamille kaduille. Koska orja rakastaa aina omaa kahlettaan, ruotsi on tietenkin opetettava suomenkielisille koululaisille väkisin. Valheessa elävä ponnistelee aina aluksi totuutta vastaan.
(Lisäys: Minulle kirjoitti muuan häiskä, jonka mielestä sananvapaus on kyllin hyvä ilman ruotsia, "koska onhan Savon Sanomat". Tarvitseeko enempää sanoakaan? Se, jonka käsitys sananvapaudesta ei ulotu Mullikkaa pidemmälle, on yhtä vieras ja vihamielinen kuin joku Iranin kiihkoajatolla. Juuri nämä aivopestyt robotit ja mankurtit tarvitsevat LISÄÄ pakkoruotsia ja kovempia pakkoja.)
Suomenkielisessä Suomessa ja siinä paljon puhutussa suomalaisuusliikkeessä, joka meni hautaan minun isovanhempieni mukana (mutta jonka nimen "Suomalaisuuden liitto" on nyttemmin vastoin parempaa tietoa ominut), oli toki aikoinaan paljon ylistettävääkin. Suomalaisuusaate pystyi innostamaan ihmisiä tekemään myönteistä, sisällökästä työtä suomenkielisen sivistyksen luomiseksi. Kun minun isovanhempani oppivat suomeksi kemiaa ja fysiikkaa Jyväskylän seminaarissa, kun minun isoäitini lausui tarkastajan kysymykseen vastauksensa "emäksinen reaktio" syntyperäisen ihmisen suomella - se oli todellakin suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin suuri harppaus eteenpäin kohti maailmaa, jossa kaikki olisi luontevasti mahdollista tehdä suomeksi. Elämälle ei tuolloin tarvinnut etsiä tarkoitusta. Se, että uusia asioita tehtiin suomeksi, että kansan ulottuville tuotiin sivistys sen omalla kielellä, oli itsessään jo tarkoitus. Kyllä se mitä isovanhempani kertoivat minulle noista pioneeriajoista on jättänyt jälkensä.
Näyttää kuitenkin siltä, että tuo suomalainen kulttuuripatriotismi kuoli talvisodan hankiin. Toisin kuin Väinö Linna väittää - sekä esseissään että Pohjantähden Rautajärvi-kansakoulunopettajan hahmossa - ensimmäisen tasavallan sivistyneistö ei kokonaisuudessaan ollut niitä, jotka näkivät "ensimmäiseksi velvollisuudekseen sotilaan velvollisuuden" (Linna) ja pitivät "Suomen nuorison militarisoimista" "tehtävänä, jonka vuoksi mikään uhri ei ole liian suuri" (nämä kaksi sitaattia ovat Elias Simojoelta) - samaan aikaan kun kauhisteltiin tekohurskaasti Neuvostoliiton militarisoitumista. Kansakoulunopettajissa oli myös minun isoisäni kaltaisia toimeliaita maalaisliittolaisia, joiden suhde kokoomukseen ja/tai/eli lapuanliikkeeseen saattoi olla hyvinkin vihamielinen, koska oikeistolainen käsitys "suomalaisuudesta" ja "isänmaallisuudesta" oli niin yksiselitteisen aseellis- ja sotilaallispainotteinen. Siihen ei kuulunut mikään positiivinen rakennustyö isänmaan sivistämiseksi eikä kansan koulutustason nostamiseksi. Sille kansa oli eri asia kuin isänmaa: tykinruokaa, jonka oli intohimoisesti uhrauduttava "isänmaa"-abstraktion puolesta. Se ei nähnyt kansaa juuri sinä isänmaana, jonka puolesta uhraudutaan. Sen iskulause ei ollut elä isänmaan puolesta, vaan kuole isänmaan puolesta.
Stalinin rikoksista suinkaan vähäisin ei ollut se, että aloittamalla talvisodan hän tuli todistaneeksi oikeaksi juuri sen oikeistolaisen isänmaakäsityksen. Nyt oikeisto saattoi virnuilla ivallisesti isoisäni kaltaisille maltillisille porvareille: mehän sanoimme, ettei ryssää torjuta Kalevalaa viuhtomalla. Kulttuuri sai väistyä isänmaallisuuden määritelmästä: tästedes isänmaallisuus ja sotakunto olivat yhtä ja samaa. Liioin ei mitään positiivista sivistyksellistä tai yhteiskunnallista rakennustyötä enää käynyt nimittäminen isänmaalliseksi: kulttuuri ja kirjallisuus saivat kommunistisen, epäisänmaallisen maineen, kun ne uskaltautuivat kyseenalaistamaan sen sotilaallisen isänmaallisuuden, kuten niiden luontoon kuului tehdä. Nyt ei enää voitukaan sanoa, että on isänmaallinen teko kyseenalaistaa isänmaalliset myytit suomeksi, koska muillakin kielillä kirjailijat voivat tehdä niin, ja on isänmaallista harjoittaa suomen kieltä sanomaan se mitä muut kielet osaavat sanoa. Ei: nyt suomen kielestä oli tullut - itsetarkoituksen sijasta - puolustus pahaa maailmaa vastaan, kuten koko suomalaisuus ja isänmaallisuus olivat latistuneet pelkäksi maanpuolustukseksi - tietämättä edes mikä oli se maa jota piti puolustaa, mikä oli sen myönteinen sisältö.
Neuvostoliiton kaaduttua yksipuolisesti sotilaallinen isänmaallisuus on noussut niin kiistämättömään henkiseen johtoasemaan suomenkielisessä julkisuudessa, että se sivistyssuomalaisuus, johon minut on kasvatettu, on menettänyt täysin merkityksensä. Suomalaisuuden liitto ei aja suomen kielen asiaa, vaan vastustaa ruotsin kieltä. Mitään myönteistä sisältöä ei Suomalaisuuden liiton "suomalaisuudella" ole: sen julkaisutoiminta on täysin propagandistista, ja merkittävien aitosuomalaisten kirjoittajien - kuten Artturi Leinosen - teosten sijasta se julkaisee kaikenlaisten jääkäriliikkeen torrakonheiluttajien elämäkertoja. (Mitä suomalaisuuden tilasta ylipäätään kertoo se, että Leinosen kaltaiset talonpoikaisajattelijat - tai Yrjö Ruudun kaltaiset omaperäiset intellektuellit, tai vaikka Yrjö Kallinen - tunnetaan nykyään paljon huonommin kuin yläluokkaiset militaristit - tai, för den delen, Snellmanin kaltaiset ruotsiksi kirjoittaneet valtioideologit? Edes koulun historiantunnilla ei Leinosen tai Kallisen nimeä kuule. Ja Yrjö Ruutu olisi unohtunut kokonaan, jollei Matti Klinge olisi sisällyttänyt hänestä kertovaa esseetä vääristä syistä kuuluisaksi tulleeseen kokoelmaansa Vihan veljistä valtiososialismiin.)
On selvää, että kasvatukseeni kuului ruotsalaisvastainen elementti, mutta se ei ollut kaikki kaikessa. Kolmikymmenluvun kulttuuri-isänmaallisuudessa oli kyse ensisijaisesti myönteisestä, luovasta työstä isänmaan ja äidinkielen hyväksi, ja ruotsin kielen vastustaminen oli vain yksi keinoista tämän päämäärän saavuttamiseksi, eikä päämäärä sinänsä. Kun kerran oli ilmiselvää, että kielitaistelu oli voitettu ja nyt elettiin pääasiallisesti suomenkielisessä maassa - isoäitini nuoruudessa Helsinki oli vielä umpiruotsalainen kaupunki - tätä nimenomaista keinoa ei enää tarvittu, vaan nyt oli mahdollista keskittyä siihen äidinkielen rakennustyöhön ja viljelyyn tarvitsematta haaskata tarmoa jonninjoutaviin kieliriitoihin.
Itse elämä osoitti kuitenkin varsin pian, että suomenkielinen Suomi ei ollut kiinnostunut kulttuuri-isänmaallisuudesta - juuri siksi, että "isänmaallisuus" tarkoittaa aseellista maanpuolustushenkeä ja siinä sivussa yhteiskunnallista konformismia ja protestoimattomuutta - juuri sellaista asennetta siis, jolle kriittinen nykykirjallisuus ja taide on vierasta. Viisikymmenluvulla "isänmaalliset" tahon vainosivat jopa Veijo Meren sotakirjoja, joiden luonne on lähinnä epäpoliittinen, ei mitenkään erityisesti Suomen sotaponnisteluja arvosteleva; mutta tämäkin oli liikaa niille, jotka olisivat halunneet uusia runebergejä ylistämään sankarihymnein Mannerheimin puhtaita aseita. Ja seitsenkymmenluvulla, kuten tiedämme, kirjallisuuden ja isänmaallisuuden vastakkainasettelu oli täydellinen, kun taide-elämässä vallitsi taistolainen ilmapiiri - eikä se ollut taiteilijoiden ilkeyttä, vaan johtui pitkälti siitä, että sotilastotalitarismiksi kangistunut isänmaallisuus oli leppymättömyydellään provosoinut ja ajanut taiteilijat vasemmistoon. Totta kai tämä merkitsi myös, että taiteen ja kirjallisuuden taso laski, kun oikea poliittinen kanta merkitsi enemmän kuin taiteellinen ammattitaito.
Vaikka taistolaisuus toki kosketti myös ruotsinkielistä Suomea, on kiistämätöntä, että kulttuuri-isänmaallisuus jäi elämään sillä puolella. Siinä vaiheessa kun ruotsin kieli siirtyi puolustuskannalle, se omaksui kaikki ne varhaisen, positiivisen kulttuurisuomalaisuuden taktiikat, joilla suomen kielen asiaa ajettiin 1900-luvun alkupuolella. Kun minä siis koulussa pakkoruotsia luettuani tutustuin suomenruotsalaiseen kulttuuriin, huomasin iloiseksi yllätyksekseni tulleeni kotiin - siihen kulttuurisuomalaisuuteen, johon minut oli kasvatettu! Niinpä tulin siihen johtopäätökseen, että alkuperäinen suomalaisuus elää enää vain ruotsinkielisessä Suomessa!
Kulttuuripatriotismi ilmenee monin ilahduttavin tavoin ruotsinkielisellä puolella: esimerkiksi viikottainen kulttuurivasemmistolainen lehti Ny Tid saa osakseen arvostusta yllättävänkin porvarillisilta tahoilta ruotsinkielisessä Suomessa. Joutuuhan kuitenkin se paljon puhuttu ruotsinkielinen pääomakin tunnustamaan, että on itsetarkoituksellisesti hyvä suomenruotsalaisuuden säilymisen kannalta, jos tällaisia lehtiä julkaistaan Suomessa ruotsiksi. Suomenruotsalaisella pääomalla on siis isänmaa ja äidinkieli.
Ongelma onkin siinä, että suomenkielinen pääoma on pettänyt isänmaansa ja äidinkielensä. Suomessa on "suomenkielistä rahaa" varmasti paljon enemmän kuin "ruotsinkielistä rahaa", mutta asian ydin on, että suomenkielinen raha ei ole enää suomenkielistä - se on vain rahaa. Ruotsinkielinen kulttuurisäätiö voi tukea ruotsinkielistä kulttuurivasemmistolaista lehteä siksi, että se pitää ruotsinkielistä viestinpluralismia itsessään kannatettavana asiana, vaikka lehden linja ei sitä ilahduttaisikaan. Suomenkielinen pääoma sitä vastoin pitää suomenkielisen viestinpluralismin tukahduttamista ja suomenkielisen lehdistön tosiasiallista yksisuuntaistumista hyvänä asiana, koska sillä tavalla Suomen kansa pidetään tottelevaisena ja tietämättömänä omista asioistaan.
Suomalaisuuden liitto ei tietenkään vaadi suomenkielistä pääomaa tilille tästä kulttuuripetoksesta, päin vastoin: sen jäsenethän ovat itse petokseen syyllisiä ja siitä hyötyjiä. Pakkoruotsin ansiosta suomenkielisillä suomalaisilla on kuitenkin mahdollisuus oppia ruotsia ja tutustua vaihtoehtoiseen suomalaiseen julkisuuteen. Vaikka suomenruotsalaisella puolella eittämättä onkin omat tabunsa - yleisen vitsin mukaanhan ruotsinkielinen Suomi on yksipuoluejärjestelmä - nämä tabut eivät ole samoja kuin suomenkielisellä puolella, ja se mikä ei pääse julki suomeksi, voidaan useinkin sanoa ääneen ruotsiksi. Niille, jotka haluavat pitää suomenkieliset suomalaiset tottelevaisena nautakarjana, sellainen on kerta kaikkiaan sietämätöntä, että suomalaiset saavat oppia vapauden äidinkieltä koulussa. Siksi ruotsi leimataan "pakkoruotsiksi" ja sitä vastustetaan raivoisin kampanjoin.
Kukaan tuskin voisi olla minua halukkaampi löytämään pakkoruotsin vastustajien argumenteista jotain älyllisesti vakavastiotettavaa. Valitettavasti heidän perusteilleen on ominaista totalitaarinen kielenkäyttö ja sisäinen epäjohdonmukaisuus: on selvää että ennakkoluulo oli ensin ja rationalisoinnit vasta sitten.
"Vähemmistöjen kohteleminen" kielikuvana. Fennomaanit puhuvat tyypillisesti suomenruotsalaisten tai yleisemmin vähemmistöjen kohtelemisesta. Heidän näkemyksensä yhteiskunnasta on siis sellainen, että vähemmistöt eivät ole osa kansakuntaa, vaan ulkopuolinen joukkio, jota enemmistö päättää jotenkin "kohdella". Vähemmistön jäsen ei siis ole lakisääteisiä oikeuksiaan aktiivisesti peräävä tasa-arvoinen kansalainen, vaan oikeudeton olento, jonka kuuluu alistua milloin minkäkinlaiseen "kohteluun". Tällaisella ajattelutavalla ei ole yhtään mitään tekemistä demokraattisen yhteiskunnan kanssa. Tällainen ajattelutapa loukkaa suoraan jokaisen suomalaisen demokraattisia oikeuksia, sillä aina kun menemme virkamiehen puheille vaatimaan jonkin asiamme käsittelemistä kaikki asianhaarat huomioonottaen, kuulumme itse vähemmistöön - niihin, joiden asiat syystä tai toisesta eivät ole hoidettavissa standardimenettelyllä.
Historia kelpaa argumentiksi vain yhteen suuntaan. Ruotsin kielen vastustamista saa heidän mielestään kyllä perustella historiallisin argumentein: kaikkihan me olemme kuulleet sen saman vanhan laulun siitä, että ruotsin kieli ja nykyiset suomenruotsalaiset muka ovat jotenkin käsittämättömässä kollektiivisessa historiallisessa vastuussa epämääräisesti määritellystä "suomalaisten sortamisesta". (Jostain kumman syystä vain jätetään huomaamatta se pikkuseikka, että yksikielisyysajattelun uranuurtaja ja suomen kielen kuuluisa esitaistelija J.V. Snellman kantaa ehkä suurimman henkilökohtaisen vastuun nälkävuosien kuolonuhreista, kuten olemme lukeneet teoksesta Kun halla nälän tuskan toi.) Sitten kun toinen osapuoli vetoaa ruotsin kielen historialliseen ja kulttuuriseen merkitykseen, fennomaanit yhtäkkiä julistavatkin, että historian tutkiminen on turhuutta ja epäkäytännöllistä horinaa ja että tämän päivän tilanne ratkaisee. Toisin sanoen Suomen historia ja kulttuuri eivät voisi vähempää kiinnostaa fennomaaneja, paitsi taas yhtenä tekosyynä haastaa kieliriitaa.
Hyötyargumentitkin kelpaavat vain yhteen suuntaan. Ranskaa, englantia, saksaa ym. (joiden oppimista ruotsin lukeminen ei millään tavalla estä) kehutaan hyödyllisiksi kieliksi, kun taas ruotsi leimataan hyödyttömäksi, pieneksi, halveksittavaksi, kuriositeettikieleksi ym. Sitten kun joku kertoo hyötyneensä ruotsin opinnoistaan henkilökohtaisesti, hänet leimataan heti periaatteettomaksi, rahanhimoiseksi ja ihanteettomaksi niljakkeeksi, jolle vain omalla navalla on merkitystä. Tästä ja edellisestä kohdasta huomaamme, että fennomaanit eivät noudata alkeellisimpiakaan sivistyneen keskustelun sääntöjä, vaan vaativat itselleen oikeutta muuttaa sääntöjä omien oikkujensa mukaan. Heillä ei ole mitään oikeutta vaatia toiselta osapuolelta kohteliaisuutta ja sivistynyttä käytöstä. Fennomaaneja kuuluukin vastustaa epäreilusti ja solvata ilkeästi, koska he itse eivät käyttäydy ollenkaan sen paremmin.
Ennen pitkää ketunhäntä kuitenkin paljastuu kainalosta: silloinkin kun fennomaani yrittää olla olevinaan asiallinen, hänen suustaan lopulta lipsahtaa sammakko, joka paljastaa mikä hänellä on mielessä: toista osapuolta ryhdytään uhkailemaan väkivallalla, tai nimittelemään kansakunnan viholliseksi. Tämä tarkoittaa, että asianomaiset itse omivat oikeuden määritellä, kuka kuuluu kansakuntaan, ja ne, jotka eivät heidän mielestään siihen kuulu, voidaan hävittää, torjua tai heidän oikeutensa riistää. Tällainen on totalitarismia, joka voidaan suoraan rinnastaa fasismiin, stalinismiin ja natsismiin, ja totalitarismin avoin kannattaminen on sodanjulistus demokraattiselle oikeusvaltiolle. Demokraattisen oikeusvaltion viholliset voidaan lakien ja asetusten nojalla tukahduttaa asevoimin; ja hurrivihan lietsojien puhetyylistä päätellen monet heistä eivät kavahda toisinajattelevien uhkailua väkivallalla, joten näyttää aivan mahdolliselta, että tähän vielä päädytäänkin.
Joka haluaa riistää toiselta sananvapauden, menettää sen itse. Sananvapaus ei merkitse oikeutta vaatia hengen, sananvapauden tai kansalaisoikeuksien riistämistä joltakulta muulta: siksi totalitaaristen aatteiden kannattajilla ei ole perustuslain eikä Ihmisoikeuksien julistuksen nojalla sananvapautta, vaan heitä voidaan jo nykyisten lakien perusteella syyttää laittomasta uhkauksesta tai kehottamisesta syrjintään. Kun kehotetaan suomenkielisiä "tappamaan sortajansa kuten Lalli", kyseessä on jo kansanryhmän vastainen kiihottaminen. Sopii vilkaista rikoslain 11. lukua:
Joukkotuhonta
Joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain
1) surmaa ryhmän jäseniä,
2) aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,
3) ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,
4) pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai
5) muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja,
on tuomittava joukkotuhonnasta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai
Yritys on rangaistava.
7 §
Joukkotuhonnan valmistelu
Joka 6 §:ssä mainitussa tarkoituksessa
1) sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai
2) laatii joukkotuhontasuunnitelman,
on tuomittava joukkotuhonnan valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.
8 §
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan
Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. "
Hurrivihaajat tietäkööt siis, että heidän puheitaan seurataan. Varomattomat puheet voidaan tulkita joukkotuhonnan valmisteluksi, ja siitä häkki heilahtaa ja pitkälle heilahtaakin.
Hurrivihaajat alkavat tässä kohti tietysti parkua, että kauhea ajatuspoliisi valvoo heidän sananvapauttaan. Ei sinne päinkään. Juttu on niin, että myös murhalla uhkaaminen on kiellettyä. Jos kuka tahansa lähettää esimerkiksi minulle sähköpostin, jossa hän uhkaa minua henkilökohtaisesti ja yksiselitteisesti murhalla, hän ylittää sananvapautensa rajat syyllistymällä laittomaan uhkaukseen. Samalla tavalla ne jotka haluavat "pakkoruotsin pois", eivät tule ajatelleeksi, että "pakkoruotsi" on suoraa seurausta perustuslain takaamasta suomen ja ruotsin kielen tasa-arvosta: koska suomenruotsalaiset lukevat pakkosuomea, suomenkielisten on luettava pakkoruotsia; koska suomenruotsalaiset joutuvat osaamaan suomea päästäkseen virkoihin, suomenkielisten on osattava ruotsia päästäkseen virkoihin. "Pakkoruotsin" vastustajat joutuvat potkimaan koko lainsäädäntöä vastaan, koska lainsäädäntö on olemassa perustuslaissa taatun tasapuolisuuden varmistamiseksi, ja "pakkoruotsin" vastustaminen merkitsee koko perustuslain ja sitä tietä demokratian vastustamista.
Siltä varalta että hurrivihaajat yrittävät itse vedota tähän pykälään: hurrivihaajat eivät itse ole etninen ryhmä, sen enempää kuin skinit tai muutkaan rikollisuuden rajamailla toimivat alakulttuurit. Siksi hurrivihaajia vastaan saa kiihottaa niin paljon kuin sielu sietää.
Seuraava sitaatti on keskusteluryhmästä sfnet.keskustelu.kielipolitiikka:
Tuntuu että vaikka kuinka itse yrittää niin ei se pakkoruotsi siitä muutu. Kun ei missään näe mitään julkista painostusta sen poistamiseksi. En jaksa taistella yksin sitä vastaan seuraavat 10 vuotta. Eduskunnassa annetaan yksityisten napista ja muistuttaa asiasta mutta ongelma lakaistaan maton alle ja sitä ei oteta julkisesti esille. Väsyttää.
Ehkäpä kannattaa sittenkin luottaa Suomen kansaan, joka tietää tarvitsevansa "pakkoruotsia" ja hyötyvänsä siitä, jos todellakin on niin, että vapauden viholliset ovat menettämässä toivonsa. Kiittäkäämme Jumalaamme siitä, että oikeus ja vapaus on Suomessa voitolla.
"Pakkoruotsin" vastustajien olisi syytä mennä itseensä ja miettiä, mitä he voittavat haaskaamalla elämänsä parhaat vuodet taistelemalla Suomen mainetta huonontavina itäeurooppalaisina kansalliskiihkoilijoina väärämielisen ja pahan asian puolesta. Jos suomenkielisiä koulutuspaikkoja ei ole riittävästi, vaatikoot lisää. Jos suomen asema Ruotsissa on huonompi kuin ruotsin asema Suomessa, menkööt Tukholmaan osoittamaan mieltään ja vaatimaan pakkosuomea riikinruotsalaisiin kouluihin. Sekä minä henkilökohtaisesti, että varsin suuri osa suomenruotsalaisista, olisimme valmiit kannattamaan sekä suomenkielisten koulutuspaikkojen lisäämistä Suomessa että pakkosuomen tuomista riikinruotsalaisiin kouluihin. Erityisesti jälkimmäinen vaatimus olisi juuri sellainen kenties utooppiselta kuulostava, mutta juuri siksi myönteinen ja inspiroiva tavoite, jonka taakse saataisiin yli Pohjanlahden ulottuva kansanliike.
Mutta hurrivihaajathan ovat nimenomaan hurrivihaajia, eivät suomen kielen ystäviä, ja rakentavat kulttuuriset tavoitteet ovat heille täysin vieraita: he haluavat särkeä naapurin pojan hiekkalinnan, kun eivät itse osaa rakentaa isompaa ja kauniimpaa. On tyypillistä, että Suomalaisuuden liitonkin julkaisut ovat pelkkää jääkärivärvärien fanielämäkertoja ja muuta militaristista propagandaroskaa: siinä heidän "suomalaisuutensa".
Hurrivihaajat väittävät erään tumpelon "kumonneen kaikki argumentit", joilla ruotsin opetusta perustellaan. Tästä ja tästä pääsee minun toukokuussa Usenetiin kirjoittamiini kommentteihin asianomaisesta sivusta.