ISÄNMAAN JA ÄIDINKIELEN PUOLESTA

Panu Petteri Höglund

Conradh na Gaeilge, englanninkieliseltä nimeltään Gaelic League, jota suomeksi voidaan kutsua iirin kielen liitoksi, ei ollut ensimmäinen kielen asiaa ajamaan perustettu järjestö. Ajatus iirin kirjallisten perinteiden tietoisesta elvyttämisestä oli syntynyt ensimmäisen kerran niinkin odottamattomalla taholla kuin protestanttisessa Ulsterissa 1700-ja 1800-lukujen vaihteessa, ja pitkin 1800-lukua perustettiin useitakin, enimmäkseen vääriksi hälytyksiksi tai paikallistasolle jääneitä järjestöjä iirin kielen edistämiseksi. Mutta vasta Conradh na Gaeilge pystyi luomaan massaliikkeen ja tekemään iiristä taas hyväksytyn osan yhteiskuntaa.

Liikkeen syntyyn oli vaikuttamassa myös irlantilaisten massamuutto Yhdysvaltoihin, joka tuohon aikaan oli oikeasti edistyksellinen demokratia Eurooppaan verrattuna ja tarjosi turvapaikan poliittisesti hankalille irlantilaisille. Amerikan kultamailla irlantilaiset oppivat ajamaan asiaansa poliittisesti ja järjestäytyivät monenlaisiin yhdistyksiin kansallisuuden mukaan. Iirin kielikään ei välttämättä ollut niin suuri häpeä rapakon takana (iiriksi "suolaveden takana", thar sáile) kuin kotimaassa: itse asiassa Amerikan sisällissodassakin taisteli kokonaisuudessaan irlantilaisia sotilasosastoja iirinkielinen tunnuslause viirissään (esimerkiksi Fág an Bealach, "Pois tieltä", tai Riamh nár dhruid ó spairn lann, "Joka kuunaan ei kavahtanut kalpain kalsketta"). Ei siis mikään ihme, että jo vuonna 1881 Mícheál Ó Lócháin perusti iirinkielisen aikakauslehden An Gaodhal (nykyisellä oikeinkirjoituksella An Gael, "Gaelilainen") New Yorkiissa, missä myös irlantilaisten nationalistien salaisen feeniläisveljeskunnan kuuluisa organisaattori Diarmuid Ó Donnabháin Rosa (Jeremiah O'Donovan Rossa) vietti elämänsä iltaa maanpaossa opettaen amerikanirlantilaisille äidinkieltään, milloin ei omistautunut veljeskunnan asioille.

Vuonna 1891 Douglas Hyde (aikanaan hän kirjoitti nimensä iiriksi muodossa Dubhghlas de hÍde) piti ensimmäisen julkisen palopuheensa iirin kielen puolesta Ó Lócháinin ja Ó Donnabháin Rosan ylläpitämässä newyorkinirlantilaisten iirinkielisyysyhdistyksessä. Hyde ei tuossa vaiheessa vielä vaatinut englannin kielen syrjäyttämistä iirin tieltä, mutta kylläkin kunnian palauttamista vanhalle äidinkielelle: hän halusi siitä opetuskielen kouluihin ja yliopistoihin, kirjallisuuden, tieteen ja sivistyksen kielen. Sanalla sanoen hän vaati sille tasa-arvoista asemaa englantiin nähden.

Vetoomus lankesi suosiolliseen maaperään. Hyden puhetta selostettiin laajalti irlantilaisissa ja amerikanirlantilaisissa lehdissä, ja monet nuorimmista ja ihanteellisimmista lukijoista pysähtyivät miettimään. Yksi heistä oli Eoin Mac Néill, Dublinin Neljän tuomioistuimen rakennuksen nuori virkamies ja ensimmäinen katolinen joka oli päässyt sinne töihin: hän oli saanut virkansa lahjoilla, ei lahjuksilla ja suhteilla kuten hänen vanhemmat kollegansa, englantilais-irlantilaiset protestantit. Kyvykäs nuorukaisemme oli kotoisin nykyisen Pohjois-Irlannin koillisosassa sijaitsevalta Antrimin laaksojen alueelta (Gleannta Aontroma/Glens of Antrim), missä tuohon aikaan vielä puhuttiin iiriä äidinkielenä. Hyden puheesta innostuneena Mac Néill kirjoitti iirin kielen vaikeasta tilasta ja sukupuuton uhkasta artikkelin Irish Ecclesiastical Record -nimiseen kirkolliseen aikakauslehteen, ja tämän puolestaan luki nuori pappismies Eoghan Ó Gramhnaigh (Owen O'Growney). Ó Gramhnaigh toimitti tuolloin Irisleabhar na Gaedhilge -lehteä, "Iirin kielen aikakauskirjaa" - Gaelic Union -nimisen, hampaattomaksi oppineiden klubiksi jääneen iirinkielisyysjärjestön äänenkannattajaa. "Gaelien unioni" keskittyi lähinnä vanhojen käsikirjoitusten pelastamiseen. Hyden uusi ja vallankumouksellinen idea oli nimenomaan siinä, että hän halusi pelastaa ja elvyttää nykyaikaisen puhekielen, jota "Unionin" tyyppisten muinaismuistoyhdistysten antikvaarit ja tooranjemmaajat eivät yleensä arvostaneet. Heikäläisten kanta oli näet tavallisesti se, että iiri oli kuollut sukupuuttoon joskus 1600-1700 -luvulla, silloin kun heidän lempirunoilijansa olivat lakanneet kirjoittamasta.

Yhdessä Mac Néill ja Ó Gramhnaigh julkaisivat näyttävän kaksikielisen vetoomuksen iirin asian puolesta Irisleabharissa, ja samoihin aikoihin Hyde piti Dublinin kirjallisille seurapiireille suuren puheensa samasta aiheesta - "On the Necessity of De-Anglicising Ireland" - "välttämättömyydestä voittaa englantilaiset vaikutteet Irlannissa". Kirjallisuusväki ei ollut mitenkään jakamattoman innostunut Hyden ajatuksista. Esimerkiksi William Butler Yeats piti mytologian ja kansallisen kuvaston tuomista Irlannin englanninkieliseen kirjallisuuteen tärkeämpänä kuin itse kielen elvyttämistä. "Hän halusi herättää henkiin maalaismoukan", Yeats sanoi aikanaan Hydestä, "minä taas sen maailman, jonka maalaismoukan mielikuvitus oli luonut." Yeats opiskelikin jonkin verran iiriä ja tutustui Fiannaíocht- ja Rúraíocht-mytologioihin, joita hän sitten hyödynsi innokkaasti omissa runoissaan.

Hyden ympärille kerääntyi kuitenkin nuorten ihmisten hovi (hän itsekään ei tuolloin ollut paljoa yli kolmenkymmenen), joka otti kielikysymyksen sydämenasiakseen. Iirin kielen liitto perustettiin virallisesti heinäkuussa 1893 kymmenkunnan ihmisen läsnäollessa. Eoghan Ó Gramhnaigh ja liiton julkaisutoiminnan myöhempi voimamies Seosamh Laoide - alun perin Joseph Lloyd - eivät edes päässeet paikalle. Ikäpresidentti oli Tomás Ó Néill Ruiséal, 67-vuotias amerikanirlantilainen järjestöjyrä, joka oli rapakon takana tullut kuuluisaksi riidanhaluisuudestaan: hänen tiedettiin mm. tapelleen An Gaodhalin päätoimittajan kanssa genetiivimuodon oikeakielisestä käytöstä (!). Iiriä hän puhui äidinkielenään, mutta lapsellisesti, koska oli tullut Yhdysvaltoihin kovin nuorena; englanniksi hän kuuluu olleen aikoinaan suosittukin kirjailija. Pian perustavan kokouksen jälkeen tuli mukaan Peadar Ua Laoghaire(Peter O'Leary), Munsterin murretta äidinkielenään puhunut pastorismies, josta tuli iirinkielisen nykykirjallisuuden perustaja.

Eoghan Ó Gramhnaigh ei ehtinyt kauaa toimia liitossa: jo pari vuotta sen perustamisen jälkeen hän joutui muuttamaan Kaliforniaan keuhkovaivaansa parantelemaan. Hän menehtyi tuberkuloosiin 1899; iirinkielisyysliikkeelle hän jätti kuitenkin pitkäaikaiseksi muistoksi itsestään oppikirjansa Simple Lessons in Irish.

Liittoa moitittiin aluksi liiasta Dublin-keskeisyydestä, mutta puoli vuotta perustamisen jälkeen toiminta laajeni muihin kaupunkeihin. Alettiin perustaa mielikuvituksellisesti nimettyjä haaraosastoja. Perustamistilaisuuksiin hankittiin puhujiksi paikallisia merkkimiehiä, usein pappeja ja piispoja; mutta kun kirkko näki, millaista toiminta käytännössä oli, jotkut hengenmiehet alkoivat vierastaa koko järjestöä. Iirin kielen liitto oli näet harvoja tuonaikaisen Irlannin järjestöjä, joihin molemmat sukupuolet kelpuutettiin tasaveroisina mukaan - siihen hakeutui monia maan koulutetuimpia naisia -ja katolinen kirkko vainusi seksiorgioita kaikkialla, missä vain miehet ja naiset olivat missään mielessä kosketuksissa toistensa kanssa.

Tietenkin myös irlantilaisten siirtolaisten keskuudessa syntyi liiton alaosastoja. Esimerkiksi Lontoon irlantilainen kirjallisuusseura liittyi suoraan Conradh na Gaeilgen jäseneksi, ja sen piiristä nousi ensimmäinen kirjallisesti todella merkittävä iirinkielinen prosaisti, Pádraig Ó Conaire.

Liiton ensimmäinen huomiota herättänyt tempaus oli ns. koulutussota, Cogadh an Oideachais: kampanja iirinkielisen kouluopetuksen puolesta. Kampanja ei menestynyt kovin kaksisesti, sillä viranomaiset käyttivät asiantuntijana Trinity Collegen iirin professori Robert Atkinsonia. Tämä suhtautui omaan opetettavaan aineeseensa merkillisen nuivasti: hänen mielestään puhutun nykyiirin taidosta oli iloa korkeintaan länsirannikolle tehtävillä kalaretkillä. Mitä iirinkieliseen kirjallisuuteen tuli, se oli hänen mielestään joko lapsellista, rivoa tai uskonnollista - hänen suuri saavutuksensa keltologina oli jesuiitta ja vastauskonpuhdistaja Geoffrey Keatingin uskonnollis-filosofisen teoksen Trí Bhior-ghaoithe an Bháis, "Kuoleman kolme otaa", toimittaminen ja varustaminen kommentein. Syntyperäinen iirinpuhuja, pastori Ua Laoghaire julkaisi oman arvostelunsa Atkinsonin Keating-editiosta todeten, että professoriparka ei kaikesta päätellen edes kunnolla ymmärtänyt iirin kielen kahden "olla"-verbin eroa (se tuottaakn suuria vaikeuksia kaikille iirinopiskelijoille, lukuunottamatta niitä jotka osaavat espanjaa). Atkinson oli ilmeisesti päässyt virkaansa hyvin kehnolla iirintaidolla, mutta koska hänen ainettaan ei arvostettu, kukaan muukaan yliopistomies ei osannut (tai ei kehdannut myöntää osaavansa) kieltä riittävästi kyseenalaistaakseen hänen pätevyyttään. Menestyessään pyrkimyksissään iirinkielisyysliike olisi vienyt professorilta oppituolin alta tuottamalla joukoittain häntä pätevämpiä iirin osaajia. Sen takia Atkinson teki parhaansa sabotoidakseen liikkeen kampanjaa.

Hyde ei vielä lannistunut, vaan hälytti apuun ulkomaiset keltologituttavansa. Saksalaiset, ranskalaiset ja walesilaiset tutkijat tarjosivat hänelle oitis arsenaalin argumentteja kaksikielisyyden eduista ja iirinkielisen kirjallisuuden arvosta ja merkittävyydestä. Kampanjan alkuperäisestä tavoitteesta kuitenkin jäätiin: liitto olisi halunnut kaksikielisen kouluopetuksen koko maahan ja iirinkielisen Gaeltacht-alueille, mutta se mitä vuonna 1901 saatiin, oli kaksikielinen opetus iiriä äidinkielenään puhuville, minkä lisäksi iiriä sai opettaa muuallakin maassa yhtenä kouluaineena.

Juuri kampanjan alkaessa Conradh na Gaeilgen jäseneksi liittyi nuorukainen nimeltä Patrick Pearse - Pádraig Mac Piarais. Hän kiinnostui koulutuskysymyksistä ja kirjoitti niistä kuuluisan esseen, jossa kutsui sisällöltään englantilaistettua ja kieleltään englantilaistavaa koululaitosta irlantilaisen kulttuurin "murhaamiskoneeksi" (murder machine). Vastavetona "koneelle" hän avasi aikanaan Dublinissa iirinkielisen poikakoulun, Pyhän Endan koulun (St. Enda's - Scoil Éanna). Koulu oli sisäoppilaitos, joten se saattoi toimia iirinkielisenä saarekkeena keskellä umpienglantilaista pääkaupunkia.

Toinen koulutuskamppailu käytiin yliopistolaitoksesta: vuonna 1905 Conradh na Gaeilge antoi julkilausuman, jossa vaadittiin iirinkielistä ja Irlannin kulttuurin asioihin paremmin keskittyvää yliopisto-opetusta. Myös Maynoothin (Maigh Nuad) katolisen pappisseminaarin yletöntä englanninkielisyyttä paheksuttiin, mutta vastaus oli tyly: älkää te maallikot pistäkö profaania nenäänne kirkon pyhiin asioihin, kyllä piispat tietävät teitä paremmin, mitä tulevan papin tulee oppia.

Maynoothin iirinkielistämisen tueksi värvättiin seminaarin oma iirin professori Michael O'Hickey - Mícheál Ó hIceadha (tai Ó hIcí). Hän oli aluksi osallistunut Conradh na Gaeilgen toimintaan hyvinkin aktiivisesti, mutta vetäytynyt siitä loukkaantuneena kun nuori jolppi Pádraig Mac Piarais vei liiton lehden päätoimittajuuden hänen nenänsä edestä. Hän suostui kuitenkin vuodenvaihteesta 1908-1909 alkaen hiostamaan piispoja sekä kirjeillä että kirkon asennetta julkisesti arvostelemalla. Tästä hän sai maksaa kalliisti. Rehtori kutsui avukseen isot pojat - kardinaali Michael Loguen johtaman "inkvisition", joka julisti professorin pettäneen kirkon ja antoi hänelle potkut. Ó hIcí kuoli joitakin vuosia myöhemmin köyhänä, unohdettuna ja turhautuneena käytyään turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan saadakseen virkansa takaisin. Myös häntä puolustaneet opiskelijat savustettiin ulos koko korkeakoulusta, samoin ne jotka uskalsivat hänen kuoltuaan osoittaa mieltään - eräänä heistä Lorcán Ó Muirí, josta tuli myöhemmin Ulsterin kieliliikkeen kärkinimiä.

Iirin kielen liiton johtamat protestikampanjat eivät siis olleet kovin suuria menestyksiä, mitä tuli omakielisen koulutuksen luomiseen. Liitto joutui pystyttämään itse iirinkielisiä opetuslaitoksia, eikä ole liioittelua sanoa sen tehneen merkittävää pioneerityötä aikuiskoulutuksen alalla. Monet liiton alullepanemat koulut ja koulutusprojektit osoittautuivat hyvinkin pitkäikäisiksi.

Jo vuonna 1898 liitto ryhtyi palkkaamaan kiertäviä iirinopettajia - múinteoirí taistil - ja agitaattoreita, joista käytettiin nimitystä timire, lähettipoika tai sekalaisen työn tekijä. Nimitys oli harvinaisen osuva. Agitointi oli nälkäpalkattua kutsumustyötä, ja pitkät polkupyörämatkat olivat erittäin oleellinen osa ammattia, jossa jotkut raatoivat itsensä miltei kirjaimellisestikin hengiltä. Mentiin kylästä kylään ja talosta taloon. Tehtävänä oli tehdä ihmisiä tietoisiksi iirin kielen olemassaolosta, vaatia opettajia ja pappeja (koulut ovat Irlannissa nykyäänkin huomattavalta osin kirkon valvomia ja kirkonmiesten aloitteesta perustettuja) antamaan iirille asiaankuuluva asema kouluopetuksessa, organisoida Conradh na Gaeilgelle haaraosastoja, opettaa kielestä kiinnostuneita ja puffata asiaa paikallislehdissä. Usein timire joutui tappelemaan niin virkamiesten kuin pappienkin kanssa. Nationalisteista oli enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä monilla paikkakunnilla nuoret miehet kävivät jo kansallisen vapaaehtoisjärjestön - katolisten suojeluskunnan - harjoituksissa eivätkä ehtineet iiririentoihin.

Vuosina 1904-1912 perustettiin kaksikymmentä iirinkielistä kesäkoulua, joissa annettiin opettajille iirivalmennusta. Valtiolla ei ollut omaa ohjelmaa kaksikielisten opettajien kouluttamiseksi, joten hyväksyttyään iirinkielisten alueiden kouluille kaksikielisen opetussuunnitelman viranomaiset joutuivat myös antamaan virallisen aseman iirin kielen liiton kesäkouluille. Koulujen rahoittamista avusti huomattavasti Roger Casement - Ruairí Mac Easmainn - irlantilaissyntyinen brittidiplomaatti, joka oli tullut tunnetuksi laatimalla järkyttävän raportin Belgian kuningas Leopoldin yksityiseksi siirtomaakseen hankkimassa Kongossa tapahtuneista julmuuksista, silpomisista ja joukkomurhista. Casement tuli lukeneeksi Morning Postista jutun, joka pilkkasi iiriä "keittiökafferien" kieleksi. Koska hänellä oli ensi käden tietoa siitä, millaisia seuraukset pahimmillaan ovat silloin kun ihmisiä kohdellaan pelkkinä "keittiökaffereina", hän tikahtui raivosta, erosi lontoolaisesta herrainklubistaan ja lahjoitti säästönsä iirinkielisyystyölle.

Kesäkoulujen idea oli kotoisin Walesista, missä ensimmäinen vastaavanlainen kymrinkielinen oppilaitos oli avattu jo vuonna 1903. Koulut olivat avoinna sekä miehille että naisille, ja nämä istuivatkin samoissa luokissa - mitä papit tietysti taas kerran paheksuivat, mutta jotain kai heidänkin oli leipänsä eteen tehtävä. Myös ulkomaiset keltologit, kuten Julius Pokorny ja Kuno Meyer, kävivät näitä kouluja.

Kuten iirinkielisissä kansansaduissa vähän väliä sanotaan, bhí go maith agus ní raibh go h-olc - asiat olivat hyvin, ne eivät olleet huonosti - kunnes Conradh na Gaeilge sotkeutui politiikkaan: nationalismiin ja Irlannin itsenäisyystaisteluun. Tämä oli ehkä väistämätöntä. Olihan johdonmukaista olettaa, että ajan pitkään vain irlantilaisten oma valtio oli halukas tukemaan kieliasiaa, kun taas englantilaisten viranomaisten kanssa piti tapella joka kolikosta. Britannia oli tuohon aikaan vielä imperiumistaan ja imperialismistaan ylpeä maailmanmahti; kenenkään mieleen ei olisi juolahtanut, että jonain päivänä poliittisesti korrekti, monikulttuurinen Britannia olisi itsenäistä Irlantiakin innokkaampi jakamaan varoja kelttiläisille vähemmistökielilleen omantuntonsa rauhoittamiseksi.

Conradh na Gaeilgen vanhimman alaosaston, ArdChraobhin eli Päähaaran, ohella Dublinissa toimi useita muitakin haaroja, jotka organisoituivat maakuntarajoittain. Kuuluisimmaksi tuli Craobh an Chéitinnigh, Geoffrey Keatingin mukaan nimetty alajärjestö, johon kuului etupäässä munsterilaisia: yleisen vitsin mukaan tämän kuuluisan järjestöjyräämön ja junttaamon värvärit kävivät shanghaijaamassa uusia jäseniä suoraan rautatieasemalta aina kun Corkista päin tuli junia. Leikki leikkinä, mutta Keatingin osastoon kuului melkoisesti sellaisia miehiä ja naisia, joita odotti loistava tulevaisuus joko iirinkielisyystyössä tai isänmaan vapaustaistelussa: Máire Ní Chinnéide toimitti 20-luvulla Peig Sayersin, kerryläisen kalastajan vaimon ja legendaarisen perinteensäilyttäjän muistelmat, joista tuli iirintuntien pakollista lukemista; isä Patrick Dinneen (Pádraig Ua Duinnín) laati suuren sanakirjan, josta otetaan vieläkin uusia painoksia, vaikka sen oikeinkirjoitus on vanhentunut; ja kun brittisotilaat vuonna 1922 luovuttivat virallisesti Dublinin-päämajansa Irlannin vapaavaltion armeijalle, viidestä Irlannin korkeimmasta upseerista neljä oli Keatingin haaran kasvatteja: ylipäällikkö Risteard Ó Maolchatha (Mulcahy), adjutantti Gearóid O Súilleabháin, tiedustelun päällikkö Diarmuid Ó hEigeartaigh ja päämajamestari Seán Ó Muirthile.

Keatingin osaston jäsenet pitivät itseään eliittinä, johon muiden moukkien oli katsottava ylöspäin, eikä heitä kai siitä voi moittiakaan, sillä loppujen lopuksi he tuntuvat jättäneen aikamoisen jäljen niin Irlannin kuin iirin kielenkin historiaan. Mutta varjopuolena on mainittava, että tähän korskeuteen kuului melkoisessa määrin myös katolinen lahkohenki. Niille protestanteille ja unionisteille, jotka olivat liittyneet kulttuuripohjaisen kieli-innostuksen vallassa Conradh na Gaeilgeen, Keatingin haaran kukkoilu ei tiennyt hyvää.

Liiton kulttuuripoliittiset linjanvedot eivät myöskään aina osoittautuneet järin järkeviksi. Esimerkiksi sen suhtautuminen John Millington Syngen näytelmään The Playboy of the Western World, jonka Dublinin Luostariteatteri (Abbey Theatre/Amharclann na Mainistreach) esitti vuonna 1907 aiheuttaen kulttuurisodan, johti välirikkoon Hyden ja William Butler Yeatsin välillä. Jäytävän syöpäsairauden riuduttama Synge, joka menehtyi vaivaansa suhteellisen pian näytelmästä nousseen kohun jälkeen, oli oleskellut pitkiä aikoja Aran-saarilla ja kirjoittanut niistä dokumentaarisen kirjankin. Näytelmä - suomeksi tunnettu mm. Länsirannikon kisapojan ja Lännen hauskan veikon nimellä - perustui läheisesti länsirannikon folkloreen, eikä vähiten itse Hyden keräämiin ja englanniksi kääntämiin kansanlauluihin kokoelmasta Connachtin rakkauslaulut (The Love-Songs of Connacht - Amhráin Ghrá Chúige Chonnacht). Kun nämä laulut iiriksi olivat olleet uhatun kansankulttuurin viimeisiä helmiä, niin englanniksi ilmaistuna niiden sisältö kuulostikin yhtäkkiä siveettömältä: ylistettiinhän niissä mm. pelkkään yöpaitaan pukeutuneen rakastetun eroottista haluttavuutta.

Hyden puolustukseksi tulee sanoa, että hän oli pakkotilanteessa: Conradh na Gaeilge oli riippuvainen amerikanirlantilaisten tukirahoista, ja heidän keskuudessaan näytelmä oli herättänyt aivan erityistä paheksuntaa. Tästä syystä hän joutui viemään koko järjestönsä muutamien kiihkoilijoiden ajaman kannan puolelle. Tapaus oli kuitenkin luomassa iirin kielelle huonoa mainetta ja varjosti näkyvistä liiton kiistämättömät ansiot esimerkiksi koulutuksen alalla. Nykyäänkin kielen vastustajat vetoavat mielellään Syngen jupakkaan perustellessaan käsitystään iiristä kaiken vanhanaikaisuuden ja epäeurooppalaisuuden perikuvana.

Toinen huomattava tapaus oli vuoden 1913 työmarkkinakonflikti Dublinissa: ammattiliittojen ja työnantajien välille puhkesi oikea sota, kun työnantajat antoivat massamitassa potkuja järjestäytyneille työläisilleen. Nämä alkoivat tietysti tapella vastaan - johtajinaan sosialistinen teoreetikko James Connolly ja Englannin telakkatyöläisten keskuudessa kannuksensa ansainnut armoitettu agitaattori James "Iso-Jim" Larkin (Séamus Mór Mac Lorcáin), vieläkin irlantilaisen ay-liikkeen kunnioittama kansallissankari. Työsulkujen, lakkojen ja niihin liittyvien väkivaltaisuuksien ravistellessa pääkaupunkia ns. kunnon ihmiset asettuivat työnantajien puolelle, näiden mukana huomattava osa Conradh na Gaeilgen jäsenistöstä. Myöhemmin nationalismia kritisoineeksi englanninkieliseksi näytelmäkirjailijaksi päätynyt Seán O'Casey (Ó Cathasaigh), joka nuoruudessaan yllättävää kyllä oli kuulunut Conradh na Gaeilgeen, oli työläisenä outo lintu omassa alaosastossaan: häntä vierastettiin, jollei peräti halveksittu. Niin vallankumouksellisia kuin Keatingin haaran nationalistit mielestään olivatkin, myös heidän änkyräradikaali puheenjohtajansa Cathal Brugha asettui ehdottomasti vastustamaan ay-liikettä. Pádraig Mac Piarais lienee ollut ainoa huomattava Conradh na Gaeilgen jäsen, joka otti kantaa lakkolaisten puolesta. Larkinin lapset kävivät hänen kouluaan, ja Connollyn hän tunsi ystävänään.

Työnantajathan sen sodan lopulta voittivat, mutta Larkin, Connolly ja Mac Piarais ryhtyivät perustamaan aseellisia kaarteja pärjätäkseen seuraavassa tappelussa paremmin. Ammattiliittojen aseellinen järjestö sai nimekseen Citizen Army, Kansalaisarmeija, nationalistien pyssyporukkaa kutsuttiin tietenkin komealla iirinkielisellä nimellä Óglaigh na hÉireann, Irlannin vapaaehtoiset. Ulsterin protestantit puolestaan uhosivat myyvänsä nahkansa kalliisti, jos Irlannille annettaisiin itsehallinto, itsenäisyydestä nyt puhumattakaan. He perustivat oman aseellisen vapaaehtoisjärjestön viranomaisten hiljaisella tuella - itse asiassa konservatiivipuolueen myötäsukaisuus protestanttikaarteille läheni joidenkuiden mielestä suoranaista maanpetosta, ottaen huomioon, että kyseessä sentään oli täysin lainvastainen, poliittisesti yksisuuntainen puska-armeija. Aseetkin näille Britannian kruunun lojaaleille sotureille salakuljetettiin Saksasta - ensimmäisen maailmansodan jo kolkuttaessa ovella! Yhtä kaikki maassa oli nyt useita aseellisia joukkoja, jotka marssivat ja äkseerasivat julkisesti ja jotka olivat kaikki ehdottomasti laittomia. Yhteiskuntarauha ei siis näyttänyt olevan vallan varmalla pohjalla.

Myös Conradh na Gaeilge oli päätymässä pyssymiesten käsiin. Nekin, jotka aiemmin olivat tehneet hyvinkin merkittävää työtä nimenomaan kieli- ja kulttuuripatrioottina, kuten kirjailija ja koulumestari Mac Piarais, olivat antaneet feeniläisten salaseuranationalistien ylipuhua itsensä aseellisen taistelun kannalle. "Minä en alun pitäenkään liittynyt Conradh na Gaeilgeen iirin kielen kahden olla-verbin välisen eron takia", Mac Piarais julisti. Uskoo ken tahtoo. Luultavasti hän liittyi juuri olla-verbien - tai vapaammin: iirin kielen kulttuurisen arvon, vanhan runouden, iirinkielisen kansanperinteen ja muiden yhtä hyvien syiden takia; mutta koska kielen pelastaminen olisi edellyttänyt vuosien työtä ja elämänpituista omistautumista - puuduttavaa arkipäivän raadantaa - hän oli varsin vastaanottavainen sellaiselle asioita yksinkertaistavalle vallankumouksellisuudelle, joka uskottelee kaikkien epäkohtien katoavan kun ne maalataan vihreällä värillä.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, aseistettuja kaarteja vilisevän maan sisäpolitiikka rauhoittui kummasti. Parlamentaaristen nationalistien puheenjohtaja John Redmond yllytti aseellisia vapaaehtoisia liittymään brittiarmeijaan "katolisen Belgian" turvaksi Saksan pahaa preussilais-protestanttista keisaria vastaan. Varsin monet noudattivat kehotusta. Protestanttien vapaaehtoiset puolestaan liittyivät kokonaisuudessaan, järjestönä, osaksi brittiarmeijaa.

Feeniläisveljeskunta, Irlannin itsenäisyyteen tähtäävä tasavaltalaisten äärinationalistien salaseura, jatkoi kuitenkin Conradh na Gaeilgen soluttamista militanteilla nationalisteilla, ja se työ toi tulosta. Pääorganisaattorina toiminut Thomas Clarke (jotenkin tämä nimimuoto tuntuu sopivan hänelle paremmin kuin iirinkielinen "Tomás Mac Cléirigh") liittyi yhteen Dublinissa toimineista haaraosastoista osaamatta juurikaan iiriä tai ymmärtämättä paljoakaan iirinkielisen kulttuurin päälle. Hän se ilmeisesti myös masinoi surullisenkuuluisan Dundalkin (Dún Dealgan) liittokokouksen, jossa feeniläisveljeskunta kaappasi kaikki merkittävät johtopaikat omille miehilleen. Kokouksessa hyväksyttiin myös sääntöihin lisäpykälä, jossa liitto julisti olevansa "epäpoliittinen, mutta kannattavansa itsenäistä ja englantilaisten tyranniasta vapaata Irlantia". Tahattoman huumorin kukka se on aina kaunein: asiallisesti ottaenhan moinen julistus merkitsee, että olemme täysin epäpoliittisia, vaikka kannatammekin vallankumousta.

Hydeä ei naurattanut. Tämä oli presiis sellaista kehitystä, jota hän oli pyrkinyt välttämään ja vastustamaan perustamalla liittonsa. Dundalkin kokouksessa hän erosi puheenjohtajan virasta muka terveyssyihin vedoten. Feeniläiset olivat pohjustaneet kaappaustaan Hyden vastaisella parjauskampanjalla, jossa häntä oli väitetty milloin redmondilaiseksi, milloin englantilaisten vakoojaksi - 70-luvun suomalaisen opiskelijapolitiikan veteraanit pystynevät kuvittelemaan, millainen tunnelma liitossa vallitsi. Jälkeenpäin radikaalit uskoivat itsekin menneensä liian pitkälle ja rukoilivat kaunokielin Hydeä takaisin puheenjohtajan pallille, mutta tämä ei suostunut. Hän oli jo arvokas keski-ikäinen herrasmies, ei mikään nuori huimapää. Hän oli kerta kaikkiaan saanut tappiinsa koko liitosta yleensä ja Keatingin haaran kuumakalleista aivan erityisesti.

Suunnanmuutos ei ihastuttanut muitakaan Conradh na Gaeilgeen kuuluneita protestantteja. Esimerkiksi liiton kustantamoa johtanut Seosamh Laoide lähti kävelemään, ja siihen lopahti koko julkaisutoiminta. Vuosina 1915-1923 liiton voidaankin sanoa järjestelmällisesti laiminlyöneen koko virallisen tehtävänsä keskittyäkseen politiikkaan ja sotaan. Pádraig Mac Piarais ei vuonna 1915 enää kirjoittanut sokerisen ja lempeän kristillisiä novelleja iiriksi, vaan piti sittemmin kuuluisaksi tulleen englanninkielisen palopuheensa Diarmuid Ó Donnabháin Rosan hautajaisissa: paikalla oli sankka joukko Conradh na Gaeilgen jäseniä, mutta puhe keskittyi iirin sijasta korostamaan vapaustaistelun tärkeyttä. Retoriikka oli makaaberia, kuten Mac Piaraisilla yleensä. IRA:n historian kirjoittanut Tim Pat Coogan on arvellut hänen joutuneen jonkinlaisen pysyvän kuolemapakkomielteen valtaan tyttöystävän hukuttua Blasket-saarilla opettaessaan toista tyttöä uimaan. "Englantilaiset ovat yrittäneet viedä meiltä kaiken," Mac Piarais uhosi, "mutta - ne houkat! ne houkat! - he ovat jättäneet meille feeniläisvainajamme"("the fools, the fools, they have left us our Fenian dead"). Vainajien veri tietenkin huusi maasta kostoa, kuinkapa muutenkaan, sillä "niin kauan kuin Irlanti ei saa vapauttaan, ei se pääse myöskään elämään rauhassa"("Ireland unfree shall never be in peace"). No, ainakin Belfastin IRA-henkisille seinätöhryreille tämä puhe on osoittautunut ehtymättömäksi iskulauseiden lähteeksi. Onhan sekin kulttuuria, onhan?

Seuraukset tunnetaankin. Pääsiäisenä 1916 osa Irlannin vapaaehtoisista ja Kansalaisarmeija kapinoivat yhdessä Dublinissa. Eoin Mac Néill, josta tässä vaiheessa oli tullut vapaaehtoisten johtaja, niin epäsotilaallinen, oppineen oloinen henkilö kuin hän olikin, koetti estää kapinan julkaisemalla sanomalehdissä "pääsiäisparaatit" kieltäviä ilmoituksia, eikähän kapinalla mitään onnistumisen mahdollisuutta ollutkaan. Mac Piarais oli tästä itse kaikkein parhaiten perillä: hän pyrki lähinnä suorittamaan ylevän traagisen eleen herättääkseen irlantilaisissa tietoisuutta englantilaisten sortajien kaikkinaisesta keljuudesta. Tämä onnistuikin loisteliaasti. Olihan käynnissä maailmansota, joten rajoitetun kurinpalautusoperaation sijasta kenraali Maxwellin joukot murskasivat häikäilemättä "maanpetturit" ja "selkäänpuukottajat" tappaen siinä ohessa melkoisesti viattomia sivullisiakin: surullisen kuuluisaksi tuli kapteeni Bowen-Colthurst, joks ampui useita kiinniottamiaan irlantilaisia kylmäverisesti, mm. kolme syytöntä sanomalehtimiestä. Mac Piarais ja Connelly sekä reilu tusina muita teloitettiin - enimmäkseen johtajia, mutta myös Mac Piaraisin veli William Pearse, joka oli pelkkä rivimies. Nationalistit heitettiin vankilaan piittaamatta siitä, kuka oli maltillinen ja kuka kovan linjan kannattaja, ja kaikkien linja koveni melkoisesti kun ruokaa oli vähän ja vartijat töykeitä.

Tilanne oli jo jonkin aikaa ollut sellainen, että Conradh na Gaeilge oli täynnä joutoporukkaa, jota iirin kieli ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa, mutta joka kyllä intoili itsenäisyydestä. Ihmiset tutustuivat toisiinsa iiririennoissa, minkä jälkeen he käänsivät selkänsä kieli- ja kulttuurityölle ja paneutuivat vakaviin asioihin, kuten ampuma-aseisiin ja pommeihin. Kun pyssymiehet istuivat putkassa, kulttuuriväki koetti kaapata Conradhia takaisin haltuunsa tai luoda vaihtoehtoista, oikeasti epäpoliittista iirijärjestöä, mutta tämä aloite jäi toteutumatta.

Jatkuu